Mielikuva törmäyskurssilla: Lainion Intiaanit

(aikaisemmin julkaisematta jäänyt artikkeli, joka tuli mieleen, kun aihe näkyy taas puhuttavan: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/08/01/aika-kertoa-koko-tarina)

Kittilän Lainiolle saapui 1991 syksyllä kansainvälinen joukko, joka mielsi itsensä intiaaneiksi ja ilmoitti toteuttavansa vaihtoehtoa kulutustaloudelle ja edustavansa käytännön paluuta luontoon. Maallikkotulkinta näistä ”elämäntapaintiaaneista” on säilynyt paikallisessa puhekielessä; sanonta ”olet se sieki yhenlainen elämäntapaintiaani” viittaa käsitykseni mukaan ensisijaisesti normeista poikkeavaan käytökseen, erikoisuuteen, mutta harhaisuus, todellisuudesta vieraantuneisuus ja jopa suoranainen mielenvikaisuus kuuluvat lausahduksen konnotaatioihin yhtä lailla. Silti, elämäntapa intiaani ei ole ituhippi. Elämäntapaintiaanit ostivat paikalliskertomusten mukaan Kittilän ruokakaupoista suuria määriä makkaraa, seisoivat nakkikioskin jonossa siinä missä muutkin, mutta paikallisista poiketen nämä uudet tulokkaat eivät tuntuneet ymmärtävän paikallista ilmastoa, mikä oli suure hilpeyden, mutta myös huolen aihe. Viimeistään paikallisten talkoilla järjestämä loppusiivous vahvisti käsityksen ympäristönsä yllättämistä ja vaihtoehtoisuudessaan epäonnistuneista huijareista, joissa ei ollut mitään aitoa ”intiaaniutta”. Jopa vähemmän kuin paikallisissa alkuasukkaissa.

Tapaus oli mielenkiintoinen puheenaihe ja juorut, ja niiden muassa ihan oikeat ensikäden havainnot levisivät Lapin lisällä tai ilman, olihan kyseessä suuri mediatapaus, joka toi myös paikallisille ja heidän mielipiteilleen näkyvyyttä, ja monia kiinnosti käydä katsomassa tätä vaihtoehtoista elämää. Itse asianosaiset käyttivät itsestään nimitystä Iriadamantti, ja halusivat tulla mielletyksi luonnonkansana. Heidän tarkoituksenaan oli tuottaa itse oma ruokansa viljelemällä ja keräilemällä ja Suomessa vallitsevat jokamiehenoikeudet lienevät olleen vaikuttimina leiripaikan valikoitumisessa, mutta jokamiehen oikeudet vaikuttivat varmasti myös siihen miten tulijat miellettiin, sillä jokamiehenoikeuksista itsekin nauttiva paikallisväestö ymmärtää valmiiksi jokamiehen oikeuksien käytännön luonnonoikeudellisen ulottuvuuden, joka palauttaa ihmisen osaksi luontoa ja antaa oikeuden nauttia villistä luonnosta, kerätä ravintoa ja raaka-aineita ja pyytää riistaa itsekin osana luontoa, joskaan ei sentään aivan villisti, vaikka kyllähän jokamiehen oikeuksista monelaisia tulkintoja varmasti löytyy. Monilla paikallisalueilla tilannetta voisi itse asiassa kuvata käytännön korpianarkismiksi, jossa nautintaoikeutta on venytetty sitä mukaa kun valtio ja viranomaishallinto ovat haja-asutus alueilta vetäytyneet, jos niiden valta sinne koskaan on todella edes yltänyt, mutta vaikka se on tavallaan sama juttu, on se tässä yhteydessä silti toinen juttu.

Puhuttaessa Lainion Iriadamantiesta paikallisuutta laajemmassa yhteydessä on tarpeen nostaa esiin leiriä johtaneen Pierre Maltais'in (muita nimiä Norman Williamsin, Man, Apjoilnoman, Apjoilne jne.) pitkä historia, tai pikemminkin pakomatka, joka päättyi Haitilla vuoden 2015 alussa. Iriadamnttien tukiyhidstyksen puheenjohtajana toimineen Matti Sarmelan mukaan intiaanien leimaaminen ja lopulta karkoitus olivat esimerkkejä maallikkoteorioihin perustuneista käsityksistä ja virkamiesten mielivallasta, syyttömien vainoamisesta ja häpäisemisestä. Sarmelan kirjoitus Kuinka iriadamantti määritellään Delegitimointi ja kunnon ihmiset (Suomen antropologi 3/2004) on Norman Williamsin vaiheita tarkemmin penkovalle hämmentävää luettavaa lähinnä siksi, että Sarmela yrittää puolestaan hyvin tarmokkaasti ja oppineisuuttaan todistaen valkopestä liikkettä, jonka johtohahmo vastaa Fifth Estate nimisen tutkivaa journalismia julkaisevan kollektiivin videoahaastattelussa (1995) suoraan syytökseen pedofiliasta varsin nykäsmäisesti: ”I did, or I didn't” (ehkä tein, ehkä en).

Pierre Maltais'in vaiheista on muitakin dokumentteja, mm. Kanadan ranskalainen Ecoovie : le gourou court toujours, jotka ovat kyllä aika tyhjentäviä reportaaseja pedofilian uhrien haastatteluineen, enkä suosittele niitä heikkohermoisille. Tokihan luonnossa oikeus on sen verta joustava käsite, ja Maltais'in touhutkin loppuviimein luonnollisia – sillä eiväthän ne yliluonnollisiakaan olleet – että se on todellakin hankala sanoa, ainakin absoluuttisella varmuudella, kuka oli rikollinen ja kuka ei. Itse asiassa Sarmelan käyttämän delegitimaatio analyysin problematiikkaan kuuluu, että jokainen argumentti pätee myös käänteisesti kaiken määrittelemisen ollessa vallankäyttöä. Toisin sanottuna delegitimaatio analyysi on samaa vallankäytön dekonstruktiota, jota Jaques Derrida aikanaan varsin johdonmukaisesti harjoitti, mutta hänkin törmäsi samaan ongelmaan; ilman määrittelyvallan käyttöä, kunkin kulttuurisen arvorakennelman ollessa myös kyseisten arvojen perusta, ei Derridakaan voinut kuin kritisoida vallankäyttöä, sillä arvottaminen on dekonstruktion ja delegitimaatio analyysien puitteissa yhtä lailla poissuljettua vallankäyttöä, jonka kritisoimiseen ks. metodit ovat siis kehitelty. Kuuluisassa esseessään, jossa Derrida pyrkii tuomitsemaan Etelä Afrikan Apartheidin Derrida joutuikin itse tinkimään johdonmukaisuudesta oman metodinsa käytössä.ⁱ

Ymmärrän että nämä Lainion intiaanit olivat Matti Sarmelalle lähellä sydäntä, ja kuullessani heistä ensi kertaa halusin itsekin heti nähdä ”oikeita” intiaaneja, tuolloin 10-vuotiaana. Ja näinkin yhden rumpuesityksen Lainion krouvissa. Mutta tapasin myös Vadi nimisen miehen, joka oli kuullut leiristä ja päättänyt tulla katsomaan edustiko leiri todella luonnonmukaista vaihtoehtoa. Vadi oli myös osittain polveutunut jostakin Amerikan alkuperäisheimosta, jota en enää muista. Leiriläiset itse olivat aluksi esittäytyneet yhtenä Kanadan micmac heimoista, joskin micmac heimojen suuri päällikkö torjuiu moisen väitteen ja sanoi kyseessä olevan ennennäkemättömän röyhkeä identiteetin väärinkäyttö, joka loukkasi mic maceja syvästi. Vadikaan ei ollut erityisen vakuuttunut Iriadamant leiristä, eikä ollut halunnut liittyä leiriin, mutta itse siis pääsin kuin pääsinkin tapaamaan ”aitoa” intiaania, ja hänen kutsustaan, ihmeteltyäni ääneen miksi hän ei peseydy saunan yhteydessä, seurasin ikkunasta kun en tarjennut ulos niin varhain, kuinka Vadi peseytyi lumessa pyykäten samalla myös vaatteensa ikään kuin pakkaslumi ei olisi palellut yhtään. Hän myös selitti minulle, että sauna on henkistä puhdistautumista varten, ja että ruumis pessään sitten erikseen. Onhan meillä täällä Lapissakin tapana kylpeä lumessa aina silloin tällöin, mutta, vaikka mielikuvieni intiaaneja melkein varauksetta ihailinkin, omassa natiiviudessani koin oman kulttuurini hekisen ja ruumillisen pesun yhdistävän tavan mielekkäämmäksi.

Tuolloin minun oli muutenkin pakko hyväksyä pettymykseni. Lainion intiaanit eivät olleet mitä odotin, vaikka muistoissani kesantopellolta villiheinää lyhteeksi kerännyt Intiaaninainen on edelleen kuin näky toisesta ajasta, mutta ehkä sittenkin kuin kuvitusta suoraan tuolloisesta lempikirjastani Preerioiden Intiaanit, ja siellä Kittilä-Ylläsjärvi tien varressa kuin mielikuva irrallaan todellisuudesta. Mietin kyllä jo silloin, että mihinkähän se nuita heiniä meinaa käyttää, kun tuntui kovin kaukaa niitä kävellen hakevan. Silti, onhan se hienoa, jos voi irrottaa itsensä nykymaailman kiireistä, ja käyttää koko päivän siihen, että hakee kenkäheiniä jängältä, mutta oma kokemukseni luontaistaloudesta on, että aika ja energia ovat varsin rajallisia resursseja, ja kun niitä käsiä ei ole samalla lailla kuin ennen, käytännön hyöty korostuu työn arvoa laskettaessa, ja tällaiset eleen omaiset, merkitykseltään loppuviimein enemmän symboliset kuin suoranaisesti tuottavat teot (kuten esim. Iriadamanttien karkotuspäätöstä protestoiva kävely Suomen halki) kuuluvat mielestäni enemmän mielikuvamarkkinointiin, kuin reaalitalouteen. En väitä, etteikö nyky luonatistaloudessa olisi aikaa kerätä kenkäheiniä tai harrastaa kulttuuria, mutta se edellyttää käytännössä toimivaa arkea, sitä että perustarpeet tulevat päivittäin tyydytetyksi, ja jos luontaistalous jää symbolisten tekojen tasolle, samalla kun käytännön omavaraisuus suhteessa oman työn tuomaan hyötyyn jää lähelle nollaa, on lopulta se ja sama hakeeko kenkäheinänsä 30km kilometrin päästä jängältä kävellen vai ostaako kiinassa tehdyt synteettiset vaellussukat.

Omassa omavaraisuudessani haen sukkani kirpputorilta, jos en niitä itse tee tai jostain saa haalittua hylkytavarana, koska koen, että minulla on muutakin tekemistä kuin opetella tekemään sukkia tai kerätä kenkäheiniä. Olen tosin pannut koirankarvoja sivuun aina koiria harjatessani, jotta tulevaisuudessa voisin ehkä opetella tekemään lankaa, mutta tässä vaiheessa käytän aikani pääasiassa asuin ja talousrakennuksien remontointiin ja ylläpitoon, tietenkin kotitarve viljelyn ja eläinten hoidon lomassa, jotta minulla olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa keskittyä yhä kestävämmän elintavan rakentamiseen käytännössä. Lainion leirin vaiheisiin tutustuessani, tunnistin jo tutuksi tulleen kaavan, jossa vaihtoehtoisuus suhteessa kulutusyhteiskuntaan jää mielikuvan tasolle rituaalisten ja henkisten metodien varastaessa koko shown. Mielestäni todellinen vaihtoehto kulutusyhteiskunnalle edellyttäisi vaihtoehtoista talousmallia, joka vapauttaisi ihmiset toteuttamasta kuluttajan rooliaan kuluttamalla niin työssä kuin vapaalla ja antaisi mahdollisuuden siirtää toimintansa kuluttamattomaan toimintaan. Kulutuskulttuurin vastakohta on siis kuluttamaton kulttuuri, ja koska me kaikki syömme ja paskomme, ainoa vaihtoehto kuluttamiselle on kierrättäminen. Käytännön keino kulutusyhteiskunnan sisällä on tietenkin oman kulutuksensa minimoiminen, sillä sehän jo vähentää kuluttajuutta käytännössä.

Ja nimenomaan käytännössä Lainion leirin vaihtoehtoisuus joutui kyseenalaiseksi, eikä vakuuttanut paikallisia, saati Kittilän viranomaisia, kuten Sarmela mainitsikin, tosin Sarmela vaikuttaa olleen vakuuttunut leirin ravintotalouden toimivuudesta. Ehkä hänet vakuutti ensisijaisesti mielikuva, joka kieltämättä pitää sisällään mahdollisuuden radikaalista ja lokaalista paikallistaloudesta, ja houkuttelisi minuakin. Itselleni herää kuitenkin kysymys, kuinka hyvin Sarmela tosiasiassa oli perillä leirin asioista, koska jos hänen mukaansa kukaan leiriä kritisoineista ei ollut edes käynyt katsomassa paikan päällä, eikä siksi voinut ymmärtää mistä puhui, miten sitten ne kymmenet paikalliset, jotka kävivät leirissä ja jonottivat samassa nakkikioskin jonossa, näkivät omin silmin näiden kasvissyöjien tyhjentävän ostoskoriinsa kokonaisia makkaralaatikoita? Mitä pitäisi sanoa niistä siirtokuormalavoista jotka täyttyivät roskista, ja kosteuden pilaamista vaatteista kun leiriä talkoilla tyhjennettiin? Entä niistä halkokuormista, joita leiriin ajettiin miltei päivittäin?

Paikallinen tuttavani oli jo silloin pannut merkille, että leirissä halkoja poltettiin paljon myös taivasalla, mikä osin selittääkin miten leirissä kului niin paljon halkoja. Julkisuudessa liikkuneiden, kuin myös paikallisilta saatujen tietojen mukaan halkoja kului leirissä varsin paljon, ja leirin käyttämän maa-alueen tuolloin omistaneen Polartrion toimitusjohtajan, Seppo Kurtakon mukaan halkoja toimitettiin jopa useita traktorikuormiakuormia päivässäⁱⁱ. Toinen polttopuun kulutusta selittävä tekijä olivat leiriläisten teltat ja turvegwammit, joita he olivat yrittäneet tilkitä lahjoituksina saaduilla vaatteilla, ja jotka eivät todellakaan olleet olosuhteiden mukaisia. Nykyäänhän moinen leirielämä varmaan tarvitsisi poikkeusluvan tässä energiatehokkuussäädösten viidakossa.Ylen arkistosta kaivamassani videopätkässä leiriläiset näkyvät keränneen risuja lumisesta metsästäⁱⁱⁱ, ja itse polttopuiden kanssa paljon värkänneenä ajattelin heti, ettei nuilla kyllä mitään lämmitetä, hyvä jos edes palavat. Tästä perspektiivistä on paljon helpompi ymmärtää Kittilän nimismiehen, ja muidenkin viranomaisten huolta leiriläisten terveydestä, ja nähdä Sarmelan delegitimaatio-analyysi lähinnä moisen analyysimallin hyväntahtoisena väärinkäyttönä, mutta yhtäkaikki haitallisena ja harhaanjohtavana.

Juuri siksi, että koen lokaalin omavaraistalouden todellisena vaihtoehtona, niin protestina kuin käytännössä vallitsevan talousjärjestelmän kanssa kilapilevana kestävämpänä talousmallina koen, että on ensisijaisen tärkeää ottaa Lainion intiaanien tapauksesta kaikki se oppi mitä irtoaa, jotta tunnistaisimme varteenotettavan vaihtoehtoisuuden emmekä sotkisi mielikuvissamme sitä (walesiläisen kirjailijan, Niall Griffithsin termiä lainatakseni) militanttia hippiä joka opettelee nylkemään pesukarhun raadon ruuakseen, jotta välttyisi tylyltä paluulta maitojunalla takaisin konsumerismin ”todellisuuteen”. Koen myös velvollisuudekseni ruotia Sarmelan delegitimaatioanalyysiä lähemmin, koska kyseessä on juuri se argumentti, minkä varaan myös todellinen vaihtoehtoistalous perustaa oikeutuksensa, tuon oikeutuksen, johon Iriadamantitkin vetosivat ymmärtäen varmasti sen radikaalin potentiaalin, joka oikeudella järjestäytyä vallitsevaa järjestystä paremmin osaksi ympäröivää ekosysteemiä eittämättä on.

On luonnonoikeus olla olemassa, ja on muitakin oikeuksia, kuten ihmisoikeus, jokamiehen oikeus, ja oikeus uskoa mihin tahtoo, ja kulttuurisessa kontekstissa, jossa jopa tieteet alistetaan tietyissä narratiiveissa osaksi pohjimmiltaan uskonnolloisten eli myytteihin perustuvien maailmankuvien yläkategoriaa, meillä on hyvin vähän keinoja delegitimoida tai arvottaa vaihtoehtoisia järjestäytymismalleja, mutta jos keskeisin osa vaihtoehtoisesta talousmallista onkin juuri ravintotalous, ja muut elämän perusedellytyksiin liittyvät tarpeet, kuten lämpö ja suoja, me voimme todeta kokemuksesta seurattuamme sivusta epäonnistuvaa kokeilua, että puutteellinen ravinto ja heikko ymmärrys ympäristön olosuhteista johtavat sairastumisiin ja jopa kuolemiin. Voimme myös tarkastella Iriadamanttien omia toimia saman legitimaatioanalyysin keinoin ja todeta, että heidänkin toimissaan oli paljon mielivaltaisia, jopa totalitaristisia piirteitä, jotka taas jättävät Iriadamantit yhtä helpoiksi maalitauluiksi delegitimaatioanalyysille kuin mitä kaikki kriittiset lähteet olivat Sarmelalle, mukaan lukien ranskalainen UNADFI, jonka tarkoituksena on auttaa lahkoihin lähimmäisiään menettäneitä omaisia ja tiedottaa lahkojen vaaroista. Kysehän on siitä kuka käyttää valtaa määritelläkseen ja arvottaakseen muita ja mitä arvokriteereinä käytetään.

Luonnonoikeuksista puhuttaessa on myös hyvä pitää mielessä, että luonnonkansa julistautuessaan osaksi luontoa, jopa siinä määrin, että kieltäytyy julkisesta terveydenhuollosta, ja luottaa, joko painostuksen alaisena^iv tai omasta vapaasta tahdostaan vaihtoehtoiseen metodiin, asettaa itsensä myös sosiokulttuurisen järjestyksen, eli myös sosiaalihuollon ulkopuolelle, mikäli tulkitsen nyt näiden oikeutusten juridiikkaa mielekkäästi. Tietyssä mielessä, jos ajattelee siis sitä mitä Kittilän intiaanileirillä tapahtui olisi yhtä luonnollista seurata näiden ihmisten sairastumista ja nääntymistä sivusta luonnontieteilijän tyyneydellä objektiivisesti, mikäli meitä eivät sitoisi heitteillejättöön liittyvät säädökset, joita taas kieltämättä voidaan käyttää oikeutuksena uusliberalistiselle markkinaehtoisella taloudella arvottamiselle. Kittilän viranomaiset kokivat julkilausumiensa mukaan ensisijaiseksi velvollisuudekseen juuri huolehtia siitä että kokeilu ei pääty humanitääriseen kriisiin. Mikäli heillä oli ensikäden tietoa, joskin salaista sellaista, mikä vaikutti heidän päätöksiinsä liittyen nimenomaan leirissä kuolleen lapsen tai Kittilän sairaalassa menehtyneen miehen tapauksiin, he eivät vaitiolovelvollisuutensa tuntien niitä julkisuuteen päästäneet. Kittilänlehden artikkeli vuodelta 2013 kertoo, että leirissä syntyi myös kaksi lasta, ja synnytyksissä mukana oli myös henkilökuntaa Kittilä terveyskeskuksesta, ja mikäli nämä tiedot lapsista, synnytyksistä, puutteellisista oloista ja kaikesta yhteistyöstä kieltäytyvistä johtohahmoista ovat totta, Sarmelan ymmärtämättömyys Kittilän viranomaisten toimintaa kohtaan vaikuttaa yhä perustelemattomammalta.

Sarmela puhuu artikkelissaan delegitimaatiosta, ja viittaa omien sanojensa mukaan Daniel-Bartalin määritelmään delegitimaatiosta perimmäisenä moraalisena luokitteluna, eli delegitimaatio on siis tietyn oikeutuksen kieltämistä. Sarmela huomauttaa myös useaan otteeseen, että yhtenä keinona leirin demonisoinnissa käytettiin myös heidän uskonnollisten menojensa leimaamista noituudeksi. Ja tietyssä mielessä, niille joille uskonto rajaa täysmittaista ihmisyyttä, sehän riittää, mutta mikä mielenkiintoisinta Sarmela antaa intiaanien käyttää samaa keinoa haitallisen tietolähteen delegitimoinnissa ikään kuin se tämän luonnonkansa esittämänä olisi validimpi tai vähemmän epäilyttävä:

”Kun kysyin iriadamanttien edustajilta, kuka Anita oli, he eivät kyenneet muistamaan ketään muuta kuin yhden ruotsalaisen naisen, joka heidän ilmaisuaan käyttäen "oli jonkin aikaa ollut leirissä etsimässä muutama vuosi sitten kuollutta miestään", yrittämässä opettaa okkultismia tai muuta salaoppia. Anita näyttää kuitenkin olevan sama henkilö, Elisabeth Rydell-Janson, jonka tietoihin Vihreän Lanka perusti sensaatiokirjoituksensa.”
(http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf)

Eikö Sarmela kuitenki itsekin anna ymmärtää, että leiriläisillä oli omat rituaalinsa ja uskomusjärjestelmänsä, joten jos heillä on oikeus opettaa okkultismia, eli omaa ortodoksiaansa (ainoaa tietä) suhteessa muihin kilpaileviin uskomusjärjestelmiin, heidän luulisi myös hyväksyvän tasavertaisuutensa selitysmallina muiden joukossa aivan samoin kuin kristityt, jotka ovat joutuneet tinkimään vääräuskoisten vainoamisesta oman hyväksyttävyytensä säilyttämiseksi. Sarmela toistaa siis itse analysoimaansa mallia yhtyessään intiaanien Anitalle antamaan luokitelmaan, joka lienee leimasimena myös Sarmelan kädessä aivan yhtä kolonialistista imperialismia kuin orientaali-oksidentaali vastakkainasettelu delegitimaation muotona. Sarmelan artikkelin ilmestymisvuosi Suomen kulttuuriantropologi lehdessä oli siis 2004, ja hän ei tunnu pitävän mitään olemassa olevaa kriittistä lähdeaineistoa tai lähdettä varteenotettavana tietolähteenä vaikka esim. kyseisen oikean Anitan olisi luullut pienellä tutkimustyöllä tulevan esiin, tai muistuvan Iriadamnttien mieliin, kirjoittihan ”Anita” heistä ensimmäisen pamfletin nimellä Gaialand jo vuonna 1991, tuolloin vielä kaikesta harhaoppisesta tieteellisyydestään huolimatta ihailevaan sävyyn, samoin kuin olisi luullut löytyvän ne monet muut liikkeen mukana kulkeneet ja sittemmin ulos tulleet lähteet, jotka nimesivät Pierre Malatais'n/Norman Williamsin/ Apjoilnen hyävksikäyttäjäkseen ja vahvistivat omalta osaltaan myös Anitan, eli todellisuudessa Pia Hellertz nimisen ruotsalaistutkijankin esiin tuomia väittämiä.

Mutta ehkä he kaikki näyttävät olevan sama delegitimoitu henkilö, jonka puheita ei pidä ottaa tosissaan. Löysin linkin Hellertzin kirjoittamaan artikkeliin ylen arkiston jutun yhteydestä ja se oli otsikoitu näin: Mitt första möte med en manipulativ sekt, ja kyseinen artikkeli pitää sisällään myös alkuperäisen Gaialand pamfletin tekstin vuodelta 1991, sekä lisäksi maininnan että Hellertzin myöhemmin saamien tietojen mukaan Apjoilne olisi polttanut hänen Suomen leiriin lähettämänsä pamfletit. Pamflettien kohtalo kieltämättä kuulostaa malliesimerkiltä delegitimaatiosta, ja mikäli tällaista kilpailevien selitysmallien sensuuria tapahtuu, on se merkki totalitarismista, mikä sinällään jo poissulkee tasa-arvoisuuden maailmankuvallisten selitysmallien väliltä ja jättää tien auki monelnaiselle despotismilla ja diktatuurille, eli mielivaltaiselle vallankäytölle.

Sarmelan analyysistä vielä sen verran, että jos tieteentekijät ihmettelevät miksi heitä ei oteta vakavasti, niin tällaiset analyysit, ja kriittisten lähteiden mielivaltainen lyttääminen vieläpä siten, että asioista vähänkin perillä oleva henkilö näkee nopeasti, etteivät Sarmelaa kiinnosta kuin hänelle mieluisat faktat, lähdekriittisyydestä viis, kyllä takaavat sen, että tieteen arvovalta tiedon tuottajana rapisee, ja on vaarana, että koko tieteellisestä metodista tulee väärinkäytön seurauksena, vain uskonto muiden mielivaltaisten selitysmallien seassa.

(cut outs)

– eikö permakulttuurinen ole yhtä kuin luontaistalous, joka käytännössä tarkoittaa osan ottoa jätteensä kierrättävään paikalliseen ekosysteemiin erotuksena ekosysteemiä syrjäyttävälle luontoa jätteeksi prosessoivalle tuhotaloudelle? –

Jotta leirin olisi voinut ottaa vakavasti, jotta lapinkyliä ja kotia paljon kiertäneet poromiehet eivät olisi nauraneet elämäntapaintiaanien kyhäämille teltoille, jotta leirin omavaraisuus olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, olisi leiriläisten tullut perehtyä paikallisten tai ainakin arktisten alueiden alkuperäiskansojen tapoihin ja menetelmiin, ovathan mm. kota ja jurtta oikeasti talviasuttavia asumuksia, ja pyrkiä varautumaan talvikauden oloihin jo hyvissä ajoin.

http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/23/outo-joukko-intiaaneja-leiriytyi-suomeen

http://www.kittilalehti.com/arkisto/intiaanikylan-vauvalla-oli-12-kummia.html

http://www.seppholzer.at/cms/index.php?id=69

http://www.piahellertz.com/Gaialand.pdf

iJacques Derrida 1983: Racism's Last Word ja kriittistä tulkintaa esseen johdonmukaisuudesta esim. Alexander Argyros: Blessed Rage for order: Deconsturction, Evolution and Chaos

iiYle arkisto, Kittilälehti?

iiihttp://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/23/outo-joukko-intiaaneja-leiriytyi-suomeen

iv Kanadalaisesta dokumentista poimittujen tietojen mukaan: ”Former cult member indicates that members were not allowed to seek medical help, that Maltais decreed himself a healer and refused outside medical attention.” Three people were to die as a result of this: Gilles Bedard (France) in 1990, Gerard Gauthier (France) in 1994, Giska- age 3 in Northern Finland. (https://retirenicaragua.wordpress.com/2014/02/12/canadian-documentary-of-the-cult-ecoovie/)