Apex Predator

I have to save the last drops of love I have,

keep them safe somehow, so that I have them when I need them.

The world can go where it wants to,

I will run down a wolf, and when I've driven

the hysterical animal into the corner, I will make it drink these drops,

and chase it away.

It will take them to where it falls,

where the snow covers it after the long run

through hostile territories is finally over.

There they are needed.

Enkö ole kukaan sanomaan mitään?

Entä jos millään mitä sanon ei ole mitään väliä? Entä jos olen vain väärässä? Vaikuttaako mikään mitään, jos myönnän etten tiedä varmasti? Olenko liian pieni ja mitätön ottamaan kantaa? Eikö se, etten tiedä, tarkoita, että jos sanon jotain, minun pitää ottaa vastuu sanomisistani, ja miten voin ottaa vastuun jostain, mistä en ole aivan varma? Näiden kysymysten kanssa jää alasti ja araksi, ja onkin vain luonnollista, että silloin on hiljaa, ei sano mitään, se on turvallisinta.

Ja niin minä olen tehnytkin, satoja ja tuhansia kertoja, milloin mistäkin syystä ollut hiljaa, puolustamatta itseäni, tai muita, jotain arvoa, jota koin loukatun. Yritin mukautua, koska havaitsin, että minuun kohdistuva sosiaalinen paine kasvaa suoraan suhteessa siihen, mitä enemmän valintani tai sanani kyseenalaistavat niitä perustavia rakenteita, joista kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä. Paine määritti ja leimasi minut tekijänä, joka ei kanna vastuuta yhteisesti hyväksi tunnetusta. Ulkopuolisuus alkaa siitä, missä ylität rajan. Aikuistuminen on itse asiassa sitä, että sopeudut vallitseviin lainalaisuuksiin ja lakkaat rimpuilemasta vastaan. Rauhan löydät kun käytät vapautesi aktiivisesti itsesi sopeuttamiseen olosuhteisiin, joille et voi mitään. Olet kulttuurisi tuote lähtemättömästi. Näitä mantroja saattaa toistella itselleen muistuttaakseen itseään siitä, ettei ole auktoriteetti minkään asian suhteen.

Ja sitten ne asiat, joista on yhtä mieltä, mitä niitä itsestäänslevyyksiä toistelemaan, tai ainakaan herättelemään huolia, kun yhdessä ollaan kuitenkin liian pieniä tekemään mitään isoille asioille. Ollaan vaan varovasti yhdessä eikä sanota mitään, saadaan edes olla näennäisesti yhdessä kulttuurissa, mitä emme uskalla määritellä edes toisillemme. Aina on joku muu, joka tietää paremmin. Mutta miten ne muut tietävät niin hyvin, kun oma epävarmuuteni on näin perimmäistä? Jos minä en voi tietää ylipäänsä mitään, mistä tulevat nämä niin itsevarmat ihmiset? Itse en ole pystynyt olemaan varma itsestäni kuin pakon edessä, ja silloinkin teeskennelen, jotta minua ei syötäisi elävältä, miten muut sitten pystyvät siihen johdonmukaisesti? Minä ainakin olen ollut kova poika taipumaan, hakenut kompromissia aktiivisesti, että saisin olla mukana ja kuuluisin joukkoon, mutta tässäkään en ole kovin lahjakas, sillä yritän kuulemma miellyttää liikaa ja se kompromissihakuisuus on sellaista välttelevää diplomaattisuutta, ku ei uskalleta valita puolia.

Miten nämä kaikki ihmiset voivat olla niin varmoja siitä, etten minä kuulu joukkoon, vai olenko minä kuvitellut koko asian? Milloin ylitin rajan niin etten enää päässyt takaisin? Minä en ainakaan tiedä, mutta kuka tietää? Entä jos kukaan ei tiedä? Mistä kaikki tämä itsevarmuus, vai ovatko muut vain varmoja itsestään koska minä olen niin auliisti väärässä? Eikö joku joskus sanonut minulle, että se on julkeaa olettaa, että tietää paremmin, ja että nöyrät perivät maan? Jos olisin vain hiljaa minua ei huomattaisi, saisin ehkä osani ja lunastaa paikkani. Mutta entä jos en sittenkään saa olla rauhassa edes ei kukaan? Eikö se loukkaa jatkuvasti jotain kun joudun perääntymään ja kieltämään itseni? Eikö se mikä oli käytöksessäni julkeaa, ole sitä myös silloin kun minä olen automaattisesti väärässä muiden mielestä jotka tietävät paremmin, yhdessä tai erikseen, sillä eikö tämä epävarmuus ole perimmäistä? Saanko minäkin siis vain huutaa kilpaa, ja saada sitä suuremman auktoriteetin mitä lujempaa jaksan huutaa ja vähemmän epäilen itseäni vaikka tietäisin, etten tiedä? Tekevätkö kaikki sitä samaa, ja vain uskottelemme toisillemme, että juuri meidän tarinamme ovat totta? Eikö se silloin tarkoita sitä, että elämme järjestelmässä, joka palkitsee psykopaatteja, siinä missä tolkun ihmiset ovat hiljaa?

Awarded Psychopathy

This a commentary for an article published by the Independent in 2011: https://www.independent.co.uk/news/business/comment/brian-basham-beware-corporate-psychopaths-they-are-still-occupying-positions-of-power-6282502.html

We live in a system that rewards psychopathy until they fuck it up with our help and then we turn to them in revenge. It is not the fact that they are monsters that makes us into monsters too, it is just that we let them make us into monsters. If we turn against them at some point, when we finally had enough, and end up losing our humanity killing them like animals, as we did with Mussolini and Hitler (nobody dared to touch Stalin until they were sure he was dead when he finally fell), it is something that we let happen, because we didn't stop them, and root out this psychotic behavior in our society.
Well, to take it one step further, do they not exist, because we give them the advantage? Are we not hunting a monster we made when we go after it? Or where do these sociopaths come from, if not from our ranks?
Maybe we have to learn how to actively identify these features even in us, so that we would not steer people that way with our example. Some will take them to the extremes, and it does seem some of them can't be persuaded not to go and destroy the planet for their insatiable hunger. I know something about that kind of hunger, and for one, that it is often because of some misplaced need, like the need to be loved, that we try and fill with something else, and never get enough, because it is not what we needed to begin with. And some people can never admit it, because what they did so horribly maimed them, so they are left insatiable, some of them even yearning to be stopped.