Fall of meaning, eli merkityksen rappio.

Mitä on populismi? Wikipedia sanoo:

Populismi (lat. populus, kansa) tarkoittaa kansansuosioon useinkansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa.[1]Populismia on Peter Wilesin määritelmän mukaan jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."[2]

Entpä mitä on entropia? Taas wikipediasta:

Entropia eli haje[2] on fysikaalinen suure, joka ilmaiseeepäjärjestyksen määrän systeemissä.[1][3] Entropian käsitettä käytetään termodynamiikassa ja tilastollisessa mekaniikassa.Informaatioteoriassa entropialla mitataan viestin sisältämän informaation määrää. Entropian käsitteen otti fysiikassa ensimmäisenä käyttöön Rudolf Clausius.[1]

Eli entropia on hajaannusta ja populismi uskoa kansan/kulttuurin yhtenäisyyteen. Luottamusta siihen, että kansaa ohjaa joko se sama näkymätön käsi, joka ohjaa taloutta korkeampaan hyvään, tai että kansa tietää. Näin määriteltynä populismihan voisi olla ääridemokraattisuutta, ja viime kädessä perustella suorempaa demokratiaa. On kuitenkin huolestuttavaa, jos edustuksellisessa demokratiassa valitut pitävät kansalta saatua mandaattia tekosyynä kritiikin yläpuolelle astumiselle ja oman arvostelukyvyn nostamiselle vallitsevaksi normiksi. Silloin on se ja sama mieltävätkö äänestäjät itsensä proletariaatiksi vai lapuan kaartiksi jos lopputuloksena on totalitaristinen diktatuuri, eli sanellun maailmankuvan sosiaalinen todellisuus, joka kuten mikä tahansa muukin uskonkappale, on ensisijainen jopa suhteessa fyysisesti havaittavaan maailmaan.

Nyt, pudottaakseni vielä yhden edellistä vittumaisemman sivistyssanan, päästään jo aatehistoriallisessa kehityksessäkin enemmän tätä päivää edustavaan diskurssiin eli keskusteluun: Postmoderni, ja wikipediasta:

Postmodernismi (myös jälki- tai myöhäismodernismi) on taiteen ja filosofiansuuntaus.[1][2] Postmodernismin syntymiseen vaikutti teollistuneen yhteiskunnan muuttuminen toisen maailmansodan jälkeen. Populaarikulttuurin merkitys kasvoi,viestimet muuttuivat ja kulttuuri kansainvälistyi. Puhutaan myös postmodernistaelämäntavasta, jossa kulutuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys ja ainekset eri suunnista sekoittuvat – kuten viihde ja korkeakulttuuri.[1] Postmodernin yhteiskunnan on katsottu koostuvan yhä moninaisemmista ja alati vaihtuvista osakulttuureista.[3]

Eli vallitsevassa individualismin ilmapiirissä, jossa jokainen on vapaa rakentamaan oman maailmankuvansa, myös maailmankuvallinen hajonta, eli entropia kasvaa. On puhuttu myös siitä miten eri tieteen alat ajautuvat väistämättömästi erityisaloiksi, joita ei voi yhdistää yhtenäiseksi narratiiviksi, eli kertomukseksi. Tämä hajonta siis ikään kuin pois sulkee luonteeltaan totalitaristisen M-teorian, kaiken teorian, tai miksi sitä halutaan kutsuakkaan, vaikka messiaan sanomaksi. Sillä jos jokainen on oma messiaansa, tai maailmankuvansa tulkitsija, kaikki tietävät vain oman osansa, eikä kukaan tiedä kaikkea. Tai itse asiassa, kaikki tietävät kaiken, mutta kenelläkään ei ole oikeutta sanella yhtä maailmankuvaa ylitse muiden. On äänestettävä.

Jos äänestämme henkilöitä, jotka sanovat mitä sanovat, ja tekevät mitä tekevät, eivätkä nämä kaksi välttämättä kohtaa, me emme itse asiassa tiedä mitä äänestämme. Me äänestämme sikaa säkissä. Esimerkkejähän meillä riittää, tarpeeksi, jotta voimme todeta, että julkinen keskustelu on lähinnä muodollinen näytelmä, josta huolimatta tehdään, mitä on mielivaltaisesti pienen piirin konsensuksella aiottu. Ja yhteiskunta on vain kähminnän jatke, joka tekee siitä, mitä ikinä sitten päätetäänkään tehdä, laillista eli oikein. Vastakkainasettelun aika ei ole vain ohi, se on kaikki kaikkia vastaan, mahtavaimmat eturyhmät ensin. Yhteiskunnan kriisiytyessä, yhä vaikeutuvia ympäristöllisiä olosuhteita unohtamatta, vaikutusvaltaa nähtävästi käytetään yhä räikeämmin pienten eturyhmien etujen ajamiseen, ja vallitsevaa ”luonnontilaa” siis luonnehtii yhteisen edun sijaan kaikkien sota kaikkia vastaan. Tietyssä mielessä taistelu vähenevistä resursseista voi olla juuri tätä.

Yhteistyö saattaisi pelastaa jotain, mutta se edellyttäisi laajaa konsensusta, eli yhteistä ymmärrystä siitä, mitä tehdään ja miten. Ilman konsensusta jokainen on yksin puolustamassa omaa näkemystään, jolle riittää perusteluksi, että se on mielipide. Ja mennään jopa niin pitkälle, että kommunikaatio viihteellistetään, jotta vältyttäisiin kiusalliselta kohtaamiselta, heitetään läppää, ja paetaan sen taakse, että tarkoitti jotain muuta kuin sanoi tai että se mitä sanoi, oli se kuinka loukkaavaa hyvänsä, ei tarkoittanut mitään. Kuten eivät vaalilupauksetkaan. Toinen tulkinta on että kyseessä on se paljon puhuttu postmoderniksi höpötykseksikkin parjattu kaksoispuhe, Orwellilainen doubletalk, sanotaan jotain, mutta tarkoitetaankin jotain muuta. Tai sanotaan jotain, joka kääntää vastakohdat toisikseen ja tosiksi yhtä aikaa, kuten Orwell aikanaan oivalsi:

War is Peace

Freedom is Slavery

Ignorance is Strength

eli

Sota on Rauhaa

Vapaus Orjuutta

Tietämättömyys Voimaa.

On siis tulkitsijan harteilla ymmärtää, että se mitä sanotaan, on oikein, ja perustelee sen mitä tehdään. Pitää tietää, mitä pitää jättää tietämättä ja ymmärtää miksi orjuutensa on vapautta. Ja taisteltava, koska sota lopettaa kaikki sodat tai että ”the essence of time is war” eli >ajan olemus/luonne on sota<. Jos avoimesta vihanpidosta jää kiinni, tekoa puolustellaan sillä, ettei me tarkotettu mitään. Toisaalta on argumentoitu myös, että kommunikaatio, eli vastavuoroinen keskustelu ei saisi sisältää vallankäyttöä, olisi puhuttava siten, että välttää sanelemista, olisi esitettävä selitysmalleja, ja annettava yhdenvertaisen itsestään tietoisen toimijan tehdä oma ratkaisunsa, olisi pitäydyttävä faktoissa, jotka voivat nykytiedon valossa olla vain havaintoon perustuvia tulkintoja, muu olisi huijausta. Olisi myös oltava itsestään tietoinen kertoja sisällä kokemassa eikä meta-tasolla, kaiken yläpuolella sanelemassa.

Joka kerta kun puhumme, viittaamme maailmaan, josta meillä on yhteistä kokemusta, kaikista mielivaltaisista symboleista ja merkityksettömistä sanoista huolimatta, mutta tarjoamme samalla myös omaa tulkintaamme, omaa esitystämme siitä mitä maailma on. Ja jos toivomme, että viestimme ymmärrettäisiin, että luomamme mielikuva tekisi tehtävänsä, olemme aktiivisesti propagoineet konsensusta, eli pyrkineet yhteisymmärrykseen, toisin sanoen, jos kommunikaatio ei ole propagandistista luonteeltaan, sanat eivät tarkoita mitään. Tai jos meidän kapinamme ei tuo meitä yhteen, vaan ajaa meidät erilleen, jopa keskinäinen kommunikaatiomme muuttuu merkityksettömäksi, koska menetämme yhteisen tekijyytemme, näin siis jos luovumme pyrkimyksestä yhteisymmärrykseen.

Miten me sitten olemme tulleetkaan havainneeksi tämän tilanteen, miten olemme päätyneet tähän hetkeen, jonka me tunnistamme nykyisyydeksi? Ja onko se meille kaikille ylipäänsä sama? Me näemme julkisivujen, julisteiden, neonvalojen ja näyttöjen luoman kuvan, pirstoutuneen, tuotteistetun ja viihteellistetyn esityksen ihmiskulttuurista, eli höpöttävän peilin, jossa keskenään ristiriitaiset, mutta toisistaan irtautuneet selitysmallit tupisevat kuplissaan jääden yhtä lailla hampaattomiksi. Me ehkä näemme myös että muodollinen julkisivu rakoilee, tarjottu narratiivi ei selitä säröjä kuvassa, mutta jatkamme businestä niin kuin ennenkin, koska emme ole samaa mieltä mistään uudistuksesta. Voitaisiin myös sanoa, ikään kuin varmistaaksemme, että doubletalk on ainoa oikea touus, että se spontaani järjestys, se käytännön vallattomuus/mielivaltaisuus jolla taloudelliset järjestelmämme ja sosiaalipoliittiset instituutiot ovat käytännössä muotoutuneet, on anarkiaa, spontaanisti järjestäytynyttä, siis siltä osin, miltä ne ovat paenneet määrittelevää valtaa jäsentyessään toiminnaksi. Paperijälki, esityksineen, päätöksineen, virkamieslausuntoineen ja mielipidekirjoituksineen on kaikessa kakofonisuudessaan loistava esimerkki pirstaloituneesta moniäänisestä narratiivista, jota postmoderniksi höpötykseksikin on kutsuttu. Perussuomalaisethan tarjosivat kulttuuriohjelmassaan valtion tuen poistamista postmodernilta höpötykseltä ja esittivät että tuetaan vain kansallista henkeä nostattavia kulttuurihankkeita.¹ Populistit vastustavat maailmankuvallista hajontaa varsin johdonmukaisesti vastustaessaan postmodernia tekotaidetta, joka oirehtii kulttuurin viihteellistymistä ja merkityksen kaatumista.

Ongelmana on, että kansallinen henki ei enää oikein selitä globaalia nykymaailmaa. Näemme että maailmalla valtioiden ja valtioliittojen politiikkaa sanelevat monikansalliset korporaatiot eivät edes vaivaudu selittämään suuresta luomisvapaudesta kumpuavaa mielivaltaansa. Valtiot, ilman johdonmukaista linjaa, ovat kuin pelinappuloita massiivisten pääomakonglomeraattien kahmiessa markkinoita ja resursseja itselleen. Businessmiehet valtion johdossa ajattelevat kuin valtio olisi heidän ositettavakseen annettu yhtiö, jonka silvottujen osien poistomyynnillä maksetaan osinkoja valtion velkojille ja suurosakkaille, joiden etuja lobbaajat niin tehokkaasti ajavat. Poliitikkojen rooliksi tässä näytelmässä jää höpöttää postmodernia tekotaidetta samalla kun tarvittavat muutokset toteutetaan käydystä keskustelusta huolimatta. Meidän valitsemiemme edustajien sanat ovat irrallaan maailmasta, jota koemme, joka alati muuttuu hakien muotoaan kootuista selityksistä huolimatta, niiden suojissa, ja niitä tarkoitushakuisesti tulkiten, mutta joka jäsentyy käytännön toiminnaksi loppuviimein ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Rinnakkaisvallalle otollista luontoa on sitä enemmän, mitä aktiivisemmin valtio ajaa laitoksia ja palveluitaan alas. Käytäntö vapautuu narratiivista, merkitys on kadonnut. Jäljellä on vain maailma ilmiönä.

Se miten elät, mitä systeemiä toteutat, on käytännön vastalauseesi, ja jos symbolit ympärillä ovat merkityksestä tyhjiä, sinun on määriteltävä ne edes itsellesi luodaksesi oman karttasi. Joku voisi sanoa, että jokaisella on tekijänoikeudet omasta maailmankuvastaan. Minä miellän siis maailmankuvan kartaksi, joka on selitysvoimaisimmillaan silloin kuin symbolit korreloivat maaston kanssa, merkit kartalla viittaavat johonkin, joka on tunnistettavissa kokemusympäristössä. Ja jos hyväksyn avoimen vuorovaikutussuhteen, voidaan sanoa, että tämä lukijan ja kirjoittajan välinen kommunikaatio tässä on ote avoimen lähdekoodin maailmankuvasta. Sen mitä tämä kommunikaatio selittää, minkä konsensuksen se saavuttaa, vastareaktioineen, on sen vaikutusvallan mitta. On 18.9. eli lakkopäivä. Etelästä tuulee ja eilen nostettu anarkian lippu liehuu pihalla entisessä antenninjalassa sateen piiskattavana. Tiedettävästi kaksi ihmistä on vaikuttunut symbolista, jonka merkitystä heille voin vain arvailla. Isä sanoi sitä rosvolipuksi.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Populismi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Entropia

https://fi.wikipedia.org/wiki/Postmodernismi

1http://yle.fi/uutiset/perussuomalaisten_kulttuuriohjelma_haastaa_suuret_puolueet/5095758