Of Decadence

See them step

on this third rock

hesitant

as if trying to avoid infection

See their repulsion

and obsession

as their eyes follow bright lights

fixated, as if nailed to a cross

What life is that

vast decadence

“unto thee Jesu,

unto thee”

And feel the blood churn

inside you.

Are you not insulted?

You, that have born

of this world

and was contrived

mixing the fluids

of this thing

that demands too much

of them?

This hideous thing,

almost like a parasite

to those obsessed

with transcendence

or is it the other way around –

that these ideal beings leech

on the body of the world?

Mielikuva törmäyskurssilla: Lainion Intiaanit

(aikaisemmin julkaisematta jäänyt artikkeli, joka tuli mieleen, kun aihe näkyy taas puhuttavan: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/08/01/aika-kertoa-koko-tarina)

Kittilän Lainiolle saapui 1991 syksyllä kansainvälinen joukko, joka mielsi itsensä intiaaneiksi ja ilmoitti toteuttavansa vaihtoehtoa kulutustaloudelle ja edustavansa käytännön paluuta luontoon. Maallikkotulkinta näistä ”elämäntapaintiaaneista” on säilynyt paikallisessa puhekielessä; sanonta ”olet se sieki yhenlainen elämäntapaintiaani” viittaa käsitykseni mukaan ensisijaisesti normeista poikkeavaan käytökseen, erikoisuuteen, mutta harhaisuus, todellisuudesta vieraantuneisuus ja jopa suoranainen mielenvikaisuus kuuluvat lausahduksen konnotaatioihin yhtä lailla. Silti, elämäntapa intiaani ei ole ituhippi. Elämäntapaintiaanit ostivat paikalliskertomusten mukaan Kittilän ruokakaupoista suuria määriä makkaraa, seisoivat nakkikioskin jonossa siinä missä muutkin, mutta paikallisista poiketen nämä uudet tulokkaat eivät tuntuneet ymmärtävän paikallista ilmastoa, mikä oli suure hilpeyden, mutta myös huolen aihe. Viimeistään paikallisten talkoilla järjestämä loppusiivous vahvisti käsityksen ympäristönsä yllättämistä ja vaihtoehtoisuudessaan epäonnistuneista huijareista, joissa ei ollut mitään aitoa ”intiaaniutta”. Jopa vähemmän kuin paikallisissa alkuasukkaissa.

Tapaus oli mielenkiintoinen puheenaihe ja juorut, ja niiden muassa ihan oikeat ensikäden havainnot levisivät Lapin lisällä tai ilman, olihan kyseessä suuri mediatapaus, joka toi myös paikallisille ja heidän mielipiteilleen näkyvyyttä, ja monia kiinnosti käydä katsomassa tätä vaihtoehtoista elämää. Itse asianosaiset käyttivät itsestään nimitystä Iriadamantti, ja halusivat tulla mielletyksi luonnonkansana. Heidän tarkoituksenaan oli tuottaa itse oma ruokansa viljelemällä ja keräilemällä ja Suomessa vallitsevat jokamiehenoikeudet lienevät olleen vaikuttimina leiripaikan valikoitumisessa, mutta jokamiehen oikeudet vaikuttivat varmasti myös siihen miten tulijat miellettiin, sillä jokamiehenoikeuksista itsekin nauttiva paikallisväestö ymmärtää valmiiksi jokamiehen oikeuksien käytännön luonnonoikeudellisen ulottuvuuden, joka palauttaa ihmisen osaksi luontoa ja antaa oikeuden nauttia villistä luonnosta, kerätä ravintoa ja raaka-aineita ja pyytää riistaa itsekin osana luontoa, joskaan ei sentään aivan villisti, vaikka kyllähän jokamiehen oikeuksista monelaisia tulkintoja varmasti löytyy. Monilla paikallisalueilla tilannetta voisi itse asiassa kuvata käytännön korpianarkismiksi, jossa nautintaoikeutta on venytetty sitä mukaa kun valtio ja viranomaishallinto ovat haja-asutus alueilta vetäytyneet, jos niiden valta sinne koskaan on todella edes yltänyt, mutta vaikka se on tavallaan sama juttu, on se tässä yhteydessä silti toinen juttu.

Puhuttaessa Lainion Iriadamantiesta paikallisuutta laajemmassa yhteydessä on tarpeen nostaa esiin leiriä johtaneen Pierre Maltais'in (muita nimiä Norman Williamsin, Man, Apjoilnoman, Apjoilne jne.) pitkä historia, tai pikemminkin pakomatka, joka päättyi Haitilla vuoden 2015 alussa. Iriadamnttien tukiyhidstyksen puheenjohtajana toimineen Matti Sarmelan mukaan intiaanien leimaaminen ja lopulta karkoitus olivat esimerkkejä maallikkoteorioihin perustuneista käsityksistä ja virkamiesten mielivallasta, syyttömien vainoamisesta ja häpäisemisestä. Sarmelan kirjoitus Kuinka iriadamantti määritellään Delegitimointi ja kunnon ihmiset (Suomen antropologi 3/2004) on Norman Williamsin vaiheita tarkemmin penkovalle hämmentävää luettavaa lähinnä siksi, että Sarmela yrittää puolestaan hyvin tarmokkaasti ja oppineisuuttaan todistaen valkopestä liikkettä, jonka johtohahmo vastaa Fifth Estate nimisen tutkivaa journalismia julkaisevan kollektiivin videoahaastattelussa (1995) suoraan syytökseen pedofiliasta varsin nykäsmäisesti: ”I did, or I didn't” (ehkä tein, ehkä en).

Pierre Maltais'in vaiheista on muitakin dokumentteja, mm. Kanadan ranskalainen Ecoovie : le gourou court toujours, jotka ovat kyllä aika tyhjentäviä reportaaseja pedofilian uhrien haastatteluineen, enkä suosittele niitä heikkohermoisille. Tokihan luonnossa oikeus on sen verta joustava käsite, ja Maltais'in touhutkin loppuviimein luonnollisia – sillä eiväthän ne yliluonnollisiakaan olleet – että se on todellakin hankala sanoa, ainakin absoluuttisella varmuudella, kuka oli rikollinen ja kuka ei. Itse asiassa Sarmelan käyttämän delegitimaatio analyysin problematiikkaan kuuluu, että jokainen argumentti pätee myös käänteisesti kaiken määrittelemisen ollessa vallankäyttöä. Toisin sanottuna delegitimaatio analyysi on samaa vallankäytön dekonstruktiota, jota Jaques Derrida aikanaan varsin johdonmukaisesti harjoitti, mutta hänkin törmäsi samaan ongelmaan; ilman määrittelyvallan käyttöä, kunkin kulttuurisen arvorakennelman ollessa myös kyseisten arvojen perusta, ei Derridakaan voinut kuin kritisoida vallankäyttöä, sillä arvottaminen on dekonstruktion ja delegitimaatio analyysien puitteissa yhtä lailla poissuljettua vallankäyttöä, jonka kritisoimiseen ks. metodit ovat siis kehitelty. Kuuluisassa esseessään, jossa Derrida pyrkii tuomitsemaan Etelä Afrikan Apartheidin Derrida joutuikin itse tinkimään johdonmukaisuudesta oman metodinsa käytössä.ⁱ

Ymmärrän että nämä Lainion intiaanit olivat Matti Sarmelalle lähellä sydäntä, ja kuullessani heistä ensi kertaa halusin itsekin heti nähdä ”oikeita” intiaaneja, tuolloin 10-vuotiaana. Ja näinkin yhden rumpuesityksen Lainion krouvissa. Mutta tapasin myös Vadi nimisen miehen, joka oli kuullut leiristä ja päättänyt tulla katsomaan edustiko leiri todella luonnonmukaista vaihtoehtoa. Vadi oli myös osittain polveutunut jostakin Amerikan alkuperäisheimosta, jota en enää muista. Leiriläiset itse olivat aluksi esittäytyneet yhtenä Kanadan micmac heimoista, joskin micmac heimojen suuri päällikkö torjuiu moisen väitteen ja sanoi kyseessä olevan ennennäkemättömän röyhkeä identiteetin väärinkäyttö, joka loukkasi mic maceja syvästi. Vadikaan ei ollut erityisen vakuuttunut Iriadamant leiristä, eikä ollut halunnut liittyä leiriin, mutta itse siis pääsin kuin pääsinkin tapaamaan ”aitoa” intiaania, ja hänen kutsustaan, ihmeteltyäni ääneen miksi hän ei peseydy saunan yhteydessä, seurasin ikkunasta kun en tarjennut ulos niin varhain, kuinka Vadi peseytyi lumessa pyykäten samalla myös vaatteensa ikään kuin pakkaslumi ei olisi palellut yhtään. Hän myös selitti minulle, että sauna on henkistä puhdistautumista varten, ja että ruumis pessään sitten erikseen. Onhan meillä täällä Lapissakin tapana kylpeä lumessa aina silloin tällöin, mutta, vaikka mielikuvieni intiaaneja melkein varauksetta ihailinkin, omassa natiiviudessani koin oman kulttuurini hekisen ja ruumillisen pesun yhdistävän tavan mielekkäämmäksi.

Tuolloin minun oli muutenkin pakko hyväksyä pettymykseni. Lainion intiaanit eivät olleet mitä odotin, vaikka muistoissani kesantopellolta villiheinää lyhteeksi kerännyt Intiaaninainen on edelleen kuin näky toisesta ajasta, mutta ehkä sittenkin kuin kuvitusta suoraan tuolloisesta lempikirjastani Preerioiden Intiaanit, ja siellä Kittilä-Ylläsjärvi tien varressa kuin mielikuva irrallaan todellisuudesta. Mietin kyllä jo silloin, että mihinkähän se nuita heiniä meinaa käyttää, kun tuntui kovin kaukaa niitä kävellen hakevan. Silti, onhan se hienoa, jos voi irrottaa itsensä nykymaailman kiireistä, ja käyttää koko päivän siihen, että hakee kenkäheiniä jängältä, mutta oma kokemukseni luontaistaloudesta on, että aika ja energia ovat varsin rajallisia resursseja, ja kun niitä käsiä ei ole samalla lailla kuin ennen, käytännön hyöty korostuu työn arvoa laskettaessa, ja tällaiset eleen omaiset, merkitykseltään loppuviimein enemmän symboliset kuin suoranaisesti tuottavat teot (kuten esim. Iriadamanttien karkotuspäätöstä protestoiva kävely Suomen halki) kuuluvat mielestäni enemmän mielikuvamarkkinointiin, kuin reaalitalouteen. En väitä, etteikö nyky luonatistaloudessa olisi aikaa kerätä kenkäheiniä tai harrastaa kulttuuria, mutta se edellyttää käytännössä toimivaa arkea, sitä että perustarpeet tulevat päivittäin tyydytetyksi, ja jos luontaistalous jää symbolisten tekojen tasolle, samalla kun käytännön omavaraisuus suhteessa oman työn tuomaan hyötyyn jää lähelle nollaa, on lopulta se ja sama hakeeko kenkäheinänsä 30km kilometrin päästä jängältä kävellen vai ostaako kiinassa tehdyt synteettiset vaellussukat.

Omassa omavaraisuudessani haen sukkani kirpputorilta, jos en niitä itse tee tai jostain saa haalittua hylkytavarana, koska koen, että minulla on muutakin tekemistä kuin opetella tekemään sukkia tai kerätä kenkäheiniä. Olen tosin pannut koirankarvoja sivuun aina koiria harjatessani, jotta tulevaisuudessa voisin ehkä opetella tekemään lankaa, mutta tässä vaiheessa käytän aikani pääasiassa asuin ja talousrakennuksien remontointiin ja ylläpitoon, tietenkin kotitarve viljelyn ja eläinten hoidon lomassa, jotta minulla olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa keskittyä yhä kestävämmän elintavan rakentamiseen käytännössä. Lainion leirin vaiheisiin tutustuessani, tunnistin jo tutuksi tulleen kaavan, jossa vaihtoehtoisuus suhteessa kulutusyhteiskuntaan jää mielikuvan tasolle rituaalisten ja henkisten metodien varastaessa koko shown. Mielestäni todellinen vaihtoehto kulutusyhteiskunnalle edellyttäisi vaihtoehtoista talousmallia, joka vapauttaisi ihmiset toteuttamasta kuluttajan rooliaan kuluttamalla niin työssä kuin vapaalla ja antaisi mahdollisuuden siirtää toimintansa kuluttamattomaan toimintaan. Kulutuskulttuurin vastakohta on siis kuluttamaton kulttuuri, ja koska me kaikki syömme ja paskomme, ainoa vaihtoehto kuluttamiselle on kierrättäminen. Käytännön keino kulutusyhteiskunnan sisällä on tietenkin oman kulutuksensa minimoiminen, sillä sehän jo vähentää kuluttajuutta käytännössä.

Ja nimenomaan käytännössä Lainion leirin vaihtoehtoisuus joutui kyseenalaiseksi, eikä vakuuttanut paikallisia, saati Kittilän viranomaisia, kuten Sarmela mainitsikin, tosin Sarmela vaikuttaa olleen vakuuttunut leirin ravintotalouden toimivuudesta. Ehkä hänet vakuutti ensisijaisesti mielikuva, joka kieltämättä pitää sisällään mahdollisuuden radikaalista ja lokaalista paikallistaloudesta, ja houkuttelisi minuakin. Itselleni herää kuitenkin kysymys, kuinka hyvin Sarmela tosiasiassa oli perillä leirin asioista, koska jos hänen mukaansa kukaan leiriä kritisoineista ei ollut edes käynyt katsomassa paikan päällä, eikä siksi voinut ymmärtää mistä puhui, miten sitten ne kymmenet paikalliset, jotka kävivät leirissä ja jonottivat samassa nakkikioskin jonossa, näkivät omin silmin näiden kasvissyöjien tyhjentävän ostoskoriinsa kokonaisia makkaralaatikoita? Mitä pitäisi sanoa niistä siirtokuormalavoista jotka täyttyivät roskista, ja kosteuden pilaamista vaatteista kun leiriä talkoilla tyhjennettiin? Entä niistä halkokuormista, joita leiriin ajettiin miltei päivittäin?

Paikallinen tuttavani oli jo silloin pannut merkille, että leirissä halkoja poltettiin paljon myös taivasalla, mikä osin selittääkin miten leirissä kului niin paljon halkoja. Julkisuudessa liikkuneiden, kuin myös paikallisilta saatujen tietojen mukaan halkoja kului leirissä varsin paljon, ja leirin käyttämän maa-alueen tuolloin omistaneen Polartrion toimitusjohtajan, Seppo Kurtakon mukaan halkoja toimitettiin jopa useita traktorikuormiakuormia päivässäⁱⁱ. Toinen polttopuun kulutusta selittävä tekijä olivat leiriläisten teltat ja turvegwammit, joita he olivat yrittäneet tilkitä lahjoituksina saaduilla vaatteilla, ja jotka eivät todellakaan olleet olosuhteiden mukaisia. Nykyäänhän moinen leirielämä varmaan tarvitsisi poikkeusluvan tässä energiatehokkuussäädösten viidakossa.Ylen arkistosta kaivamassani videopätkässä leiriläiset näkyvät keränneen risuja lumisesta metsästäⁱⁱⁱ, ja itse polttopuiden kanssa paljon värkänneenä ajattelin heti, ettei nuilla kyllä mitään lämmitetä, hyvä jos edes palavat. Tästä perspektiivistä on paljon helpompi ymmärtää Kittilän nimismiehen, ja muidenkin viranomaisten huolta leiriläisten terveydestä, ja nähdä Sarmelan delegitimaatio-analyysi lähinnä moisen analyysimallin hyväntahtoisena väärinkäyttönä, mutta yhtäkaikki haitallisena ja harhaanjohtavana.

Juuri siksi, että koen lokaalin omavaraistalouden todellisena vaihtoehtona, niin protestina kuin käytännössä vallitsevan talousjärjestelmän kanssa kilapilevana kestävämpänä talousmallina koen, että on ensisijaisen tärkeää ottaa Lainion intiaanien tapauksesta kaikki se oppi mitä irtoaa, jotta tunnistaisimme varteenotettavan vaihtoehtoisuuden emmekä sotkisi mielikuvissamme sitä (walesiläisen kirjailijan, Niall Griffithsin termiä lainatakseni) militanttia hippiä joka opettelee nylkemään pesukarhun raadon ruuakseen, jotta välttyisi tylyltä paluulta maitojunalla takaisin konsumerismin ”todellisuuteen”. Koen myös velvollisuudekseni ruotia Sarmelan delegitimaatioanalyysiä lähemmin, koska kyseessä on juuri se argumentti, minkä varaan myös todellinen vaihtoehtoistalous perustaa oikeutuksensa, tuon oikeutuksen, johon Iriadamantitkin vetosivat ymmärtäen varmasti sen radikaalin potentiaalin, joka oikeudella järjestäytyä vallitsevaa järjestystä paremmin osaksi ympäröivää ekosysteemiä eittämättä on.

On luonnonoikeus olla olemassa, ja on muitakin oikeuksia, kuten ihmisoikeus, jokamiehen oikeus, ja oikeus uskoa mihin tahtoo, ja kulttuurisessa kontekstissa, jossa jopa tieteet alistetaan tietyissä narratiiveissa osaksi pohjimmiltaan uskonnolloisten eli myytteihin perustuvien maailmankuvien yläkategoriaa, meillä on hyvin vähän keinoja delegitimoida tai arvottaa vaihtoehtoisia järjestäytymismalleja, mutta jos keskeisin osa vaihtoehtoisesta talousmallista onkin juuri ravintotalous, ja muut elämän perusedellytyksiin liittyvät tarpeet, kuten lämpö ja suoja, me voimme todeta kokemuksesta seurattuamme sivusta epäonnistuvaa kokeilua, että puutteellinen ravinto ja heikko ymmärrys ympäristön olosuhteista johtavat sairastumisiin ja jopa kuolemiin. Voimme myös tarkastella Iriadamanttien omia toimia saman legitimaatioanalyysin keinoin ja todeta, että heidänkin toimissaan oli paljon mielivaltaisia, jopa totalitaristisia piirteitä, jotka taas jättävät Iriadamantit yhtä helpoiksi maalitauluiksi delegitimaatioanalyysille kuin mitä kaikki kriittiset lähteet olivat Sarmelalle, mukaan lukien ranskalainen UNADFI, jonka tarkoituksena on auttaa lahkoihin lähimmäisiään menettäneitä omaisia ja tiedottaa lahkojen vaaroista. Kysehän on siitä kuka käyttää valtaa määritelläkseen ja arvottaakseen muita ja mitä arvokriteereinä käytetään.

Luonnonoikeuksista puhuttaessa on myös hyvä pitää mielessä, että luonnonkansa julistautuessaan osaksi luontoa, jopa siinä määrin, että kieltäytyy julkisesta terveydenhuollosta, ja luottaa, joko painostuksen alaisena^iv tai omasta vapaasta tahdostaan vaihtoehtoiseen metodiin, asettaa itsensä myös sosiokulttuurisen järjestyksen, eli myös sosiaalihuollon ulkopuolelle, mikäli tulkitsen nyt näiden oikeutusten juridiikkaa mielekkäästi. Tietyssä mielessä, jos ajattelee siis sitä mitä Kittilän intiaanileirillä tapahtui olisi yhtä luonnollista seurata näiden ihmisten sairastumista ja nääntymistä sivusta luonnontieteilijän tyyneydellä objektiivisesti, mikäli meitä eivät sitoisi heitteillejättöön liittyvät säädökset, joita taas kieltämättä voidaan käyttää oikeutuksena uusliberalistiselle markkinaehtoisella taloudella arvottamiselle. Kittilän viranomaiset kokivat julkilausumiensa mukaan ensisijaiseksi velvollisuudekseen juuri huolehtia siitä että kokeilu ei pääty humanitääriseen kriisiin. Mikäli heillä oli ensikäden tietoa, joskin salaista sellaista, mikä vaikutti heidän päätöksiinsä liittyen nimenomaan leirissä kuolleen lapsen tai Kittilän sairaalassa menehtyneen miehen tapauksiin, he eivät vaitiolovelvollisuutensa tuntien niitä julkisuuteen päästäneet. Kittilänlehden artikkeli vuodelta 2013 kertoo, että leirissä syntyi myös kaksi lasta, ja synnytyksissä mukana oli myös henkilökuntaa Kittilä terveyskeskuksesta, ja mikäli nämä tiedot lapsista, synnytyksistä, puutteellisista oloista ja kaikesta yhteistyöstä kieltäytyvistä johtohahmoista ovat totta, Sarmelan ymmärtämättömyys Kittilän viranomaisten toimintaa kohtaan vaikuttaa yhä perustelemattomammalta.

Sarmela puhuu artikkelissaan delegitimaatiosta, ja viittaa omien sanojensa mukaan Daniel-Bartalin määritelmään delegitimaatiosta perimmäisenä moraalisena luokitteluna, eli delegitimaatio on siis tietyn oikeutuksen kieltämistä. Sarmela huomauttaa myös useaan otteeseen, että yhtenä keinona leirin demonisoinnissa käytettiin myös heidän uskonnollisten menojensa leimaamista noituudeksi. Ja tietyssä mielessä, niille joille uskonto rajaa täysmittaista ihmisyyttä, sehän riittää, mutta mikä mielenkiintoisinta Sarmela antaa intiaanien käyttää samaa keinoa haitallisen tietolähteen delegitimoinnissa ikään kuin se tämän luonnonkansa esittämänä olisi validimpi tai vähemmän epäilyttävä:

”Kun kysyin iriadamanttien edustajilta, kuka Anita oli, he eivät kyenneet muistamaan ketään muuta kuin yhden ruotsalaisen naisen, joka heidän ilmaisuaan käyttäen "oli jonkin aikaa ollut leirissä etsimässä muutama vuosi sitten kuollutta miestään", yrittämässä opettaa okkultismia tai muuta salaoppia. Anita näyttää kuitenkin olevan sama henkilö, Elisabeth Rydell-Janson, jonka tietoihin Vihreän Lanka perusti sensaatiokirjoituksensa.”
(http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf)

Eikö Sarmela kuitenki itsekin anna ymmärtää, että leiriläisillä oli omat rituaalinsa ja uskomusjärjestelmänsä, joten jos heillä on oikeus opettaa okkultismia, eli omaa ortodoksiaansa (ainoaa tietä) suhteessa muihin kilpaileviin uskomusjärjestelmiin, heidän luulisi myös hyväksyvän tasavertaisuutensa selitysmallina muiden joukossa aivan samoin kuin kristityt, jotka ovat joutuneet tinkimään vääräuskoisten vainoamisesta oman hyväksyttävyytensä säilyttämiseksi. Sarmela toistaa siis itse analysoimaansa mallia yhtyessään intiaanien Anitalle antamaan luokitelmaan, joka lienee leimasimena myös Sarmelan kädessä aivan yhtä kolonialistista imperialismia kuin orientaali-oksidentaali vastakkainasettelu delegitimaation muotona. Sarmelan artikkelin ilmestymisvuosi Suomen kulttuuriantropologi lehdessä oli siis 2004, ja hän ei tunnu pitävän mitään olemassa olevaa kriittistä lähdeaineistoa tai lähdettä varteenotettavana tietolähteenä vaikka esim. kyseisen oikean Anitan olisi luullut pienellä tutkimustyöllä tulevan esiin, tai muistuvan Iriadamnttien mieliin, kirjoittihan ”Anita” heistä ensimmäisen pamfletin nimellä Gaialand jo vuonna 1991, tuolloin vielä kaikesta harhaoppisesta tieteellisyydestään huolimatta ihailevaan sävyyn, samoin kuin olisi luullut löytyvän ne monet muut liikkeen mukana kulkeneet ja sittemmin ulos tulleet lähteet, jotka nimesivät Pierre Malatais'n/Norman Williamsin/ Apjoilnen hyävksikäyttäjäkseen ja vahvistivat omalta osaltaan myös Anitan, eli todellisuudessa Pia Hellertz nimisen ruotsalaistutkijankin esiin tuomia väittämiä.

Mutta ehkä he kaikki näyttävät olevan sama delegitimoitu henkilö, jonka puheita ei pidä ottaa tosissaan. Löysin linkin Hellertzin kirjoittamaan artikkeliin ylen arkiston jutun yhteydestä ja se oli otsikoitu näin: Mitt första möte med en manipulativ sekt, ja kyseinen artikkeli pitää sisällään myös alkuperäisen Gaialand pamfletin tekstin vuodelta 1991, sekä lisäksi maininnan että Hellertzin myöhemmin saamien tietojen mukaan Apjoilne olisi polttanut hänen Suomen leiriin lähettämänsä pamfletit. Pamflettien kohtalo kieltämättä kuulostaa malliesimerkiltä delegitimaatiosta, ja mikäli tällaista kilpailevien selitysmallien sensuuria tapahtuu, on se merkki totalitarismista, mikä sinällään jo poissulkee tasa-arvoisuuden maailmankuvallisten selitysmallien väliltä ja jättää tien auki monelnaiselle despotismilla ja diktatuurille, eli mielivaltaiselle vallankäytölle.

Sarmelan analyysistä vielä sen verran, että jos tieteentekijät ihmettelevät miksi heitä ei oteta vakavasti, niin tällaiset analyysit, ja kriittisten lähteiden mielivaltainen lyttääminen vieläpä siten, että asioista vähänkin perillä oleva henkilö näkee nopeasti, etteivät Sarmelaa kiinnosta kuin hänelle mieluisat faktat, lähdekriittisyydestä viis, kyllä takaavat sen, että tieteen arvovalta tiedon tuottajana rapisee, ja on vaarana, että koko tieteellisestä metodista tulee väärinkäytön seurauksena, vain uskonto muiden mielivaltaisten selitysmallien seassa.

(cut outs)

– eikö permakulttuurinen ole yhtä kuin luontaistalous, joka käytännössä tarkoittaa osan ottoa jätteensä kierrättävään paikalliseen ekosysteemiin erotuksena ekosysteemiä syrjäyttävälle luontoa jätteeksi prosessoivalle tuhotaloudelle? –

Jotta leirin olisi voinut ottaa vakavasti, jotta lapinkyliä ja kotia paljon kiertäneet poromiehet eivät olisi nauraneet elämäntapaintiaanien kyhäämille teltoille, jotta leirin omavaraisuus olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, olisi leiriläisten tullut perehtyä paikallisten tai ainakin arktisten alueiden alkuperäiskansojen tapoihin ja menetelmiin, ovathan mm. kota ja jurtta oikeasti talviasuttavia asumuksia, ja pyrkiä varautumaan talvikauden oloihin jo hyvissä ajoin.

http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/23/outo-joukko-intiaaneja-leiriytyi-suomeen

http://www.kittilalehti.com/arkisto/intiaanikylan-vauvalla-oli-12-kummia.html

http://www.seppholzer.at/cms/index.php?id=69

http://www.piahellertz.com/Gaialand.pdf

iJacques Derrida 1983: Racism's Last Word ja kriittistä tulkintaa esseen johdonmukaisuudesta esim. Alexander Argyros: Blessed Rage for order: Deconsturction, Evolution and Chaos

iiYle arkisto, Kittilälehti?

iiihttp://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/23/outo-joukko-intiaaneja-leiriytyi-suomeen

iv Kanadalaisesta dokumentista poimittujen tietojen mukaan: ”Former cult member indicates that members were not allowed to seek medical help, that Maltais decreed himself a healer and refused outside medical attention.” Three people were to die as a result of this: Gilles Bedard (France) in 1990, Gerard Gauthier (France) in 1994, Giska- age 3 in Northern Finland. (https://retirenicaragua.wordpress.com/2014/02/12/canadian-documentary-of-the-cult-ecoovie/)

Rather

Rather love a man who stands

to face his mistakes

than the man who lives by formal virtue

Rather love a woman who loves

passionately for a moment

than the one who claims to love eternally

Rather trust the need and despair

even if love was at times half-hearted

than believe that transcendental beings need human love.

And to love a human you must love an animal.

So is there a problem?

Can you love a woman for a moment,

say that she is beautiful, and then

in the morning leave?

Can it be love if you don’t stay?

And can you say to a man

to a woman,

a soldier

that truth is vacillant,

that we are all alone

with our questions?

Rather surmise that human beings need love,

but how to love and who can love

if love is all or nothing like truth?

Like the heart of the world,

all or nothing?

Rather let love free

than devalue love

down to an excuse.

Evil

Take you for the money,

all the way

to see evil,

the ugly infectious wound it is

a gangrenous ravine, granted,

but like a comet’s perfect round shape

had been mangled in collision,

like the back of the head had been blown away

by a shotgun blast through the mouth

the victim’s back as if ploughed

by a crashing airplane,

the swollen mountainous region

of whiplashes swarming with repulsive life

No, evil is not in the open wound

or the oozing puss,

the rank odor of neglect

(as if by caring

you could defeat entropy and rot)

but Evil hath been there,

like it exists here,

to leave its trace on the face

deprived of sight,

to sell the cornea

of a child born into destitution

No, as far removed from that boiled fish-eye stare

evil sits plunk in repose

complacently in a chair

on a dais of design luxury,

inexorable

like a stone

in your hand

lacking the hurt you feel

Evil, confused,

as always someone else,

one of them

that signed and approved

all your suffering

and you figure the stone

in your hand

could remedy all,

as if designed for the purpose

of cleansing the human body

So, join them,

and ye be the one to cast it first

Yes, make it go away,

and sleep better,

until you hear them muttering

incantations

for you to go away

and you can’t make that vile sound go away,

shun it outside being

like you can’t sue bacteria

for infecting;

no court would have that

No ritual can extricate evil

and sterilize the world

from something that is

essentially a lack,

not even the stone

in your hand

and you thought they were leaching on you

the question is: can you bear being one of them,

one of us all included

or rather be one of them

(they sometimes evolve to breathe here)

breathe human emotion

and read thousands of books

to reinvent compassion,

again

serving life

until death.

Negation under the table

You don’t negotiate, you negate that there is any such parties or positions with power of choice, decision as a subject to make any difference whatsoever, and some add accordingly that everyone lives as they have chosen to live. All the more profuse and resolute motion to abide whatever crumbs may fall. Some discussion on the most perplexed of subjects should be suspected, if, indeed you haven’t fallen from the table where they decide on you are a fable, some personal doctrines surpassed in the order. Who are you to question the immanent truth? Their doubt underlines your right to decide. They know you are specified pattern, put you on a grey scale, mix everything with black and white, scorched earth and call it grey, illusion of having no other characteristics than that; in their un-colors your camouflage is perfect around concrete walls and paved roads. Dissident, you, your knowledge of the rainbow is mere vanity, because you are mute for the most of time and in the discussion evidently more oblivious than the others and like you feared, your mutiny goes unnoticed until they need enemies, but it's alright for you have existed in perpetual mutiny that is the nature of your love, even if you are not allowed to take part in the decisions they make.

In an exclusive club where lack of participation from those absent upholds their despotic rule like a grain of sand under the stones that form the walls of a castle. This castle is an impossibility but a totality nonetheless if we disregard that every grain is an independent particle as such unique and occurs once in eternity, enclosed and predetermined in itself and not interchangeable like I am, my experiment makes me special but like atoms are ultimately quarks are ultimately energy is all that is, so what the fuck do they think they’re doing in that stealthy council? They’ve raised their heads to be crowned by the total sum of your potency. You bow down with inferior interest and they dictate/program the codes and barriers for reality as such. You the willingly coerced cascade into their labyrinth and it becomes you, the perfect and utter abandonment of freedom and of course responsibility.

The ideal of freedom might seem in itself pitiful, but freedom might still compel as the freedom to neglect sanity. Like for so many and for any excuse obscurity is a most comforting notion in the soft round clouds asylum. Mind you, it’s certainly not the only deluge for there are so many motives and logical conclusions that allow one to accept the disclosure of awareness in any given and thus cancelled perspective. It is a most forcing need to at least attempt on lunacy, and it is so obvious that you should do it, when you’re under the table, and the murmur of the voices in that council up there has become so odious, so frightening yet compelling, so obviously true like any spiritual truth etc deterministic gibber masturbating the spontaneous and improvised theory of the unerring self.

It is the tone of supremacy undermining your efforts to include your hopes, aspirations and dreams into the Agenda at hand. And this Agenda is seen through as inevitably as time runs out on you. So damned oblivious as the obvious is, of course, all around and sparkling like smoked glass. What’s the hurry fumbling with fogged eyes like a stale trout on dry land? You wish to shut your ears off of my ravings when all along you were talking to your self and I to my self. You’ve heard my voice through your ear cavities, but you’ve never understood a word just like I haven’t understood what you’ve tried to whimper when you had the chance to try and communicate, my bad. You and I are both simply alone, cut-off of each other with possibly a vague notion of the states we’re incapable of understanding what it all means. Maybe we are both desperate. Sometimes I cry. Do you?

The agenda, as insisted is not ours, and appears as if no-one could really make any claims to it, and that’s of course the perfect excuse, just like Satan, but we would want to be a part of it somehow, if our wants did qualify the discussion. Never mind the unplanned scheme of actions wherein we, with our ideals weighing us down, are constantly drawn under, out of sight, where we have nothing left to do but to inhale the mucky waters. So, you are perhaps more like one of those that kept sober and managed to see what it’s like when that thick smoked glass is broken, when the inferior rise to draw their crayons and depict their wants and needs, express a multitude of vulgarities and demand the absolute equality of all symbols, color them in imaginative ways I can't even imagine to represent whatever, to get it all, and they will, eat up and throw up whatever and the words never end up digested.
Seething spew, what else can you hope for with hideous me? I mean, rebellion is supposed to be so exalting when it really is like the old world sensibility, that what you have people will want to take, like redistribution of the roles as such and the fucked becomes the fucker, since to triumph you have to overcome others and there’s always bitterness involved, you know, like when you amass wealth you need a dime from everyone and they don’t really need it but if you could have them all.

But take some portable nothing to be carried away with, with it inside you as the elements all go stale. The notion of existence even more unfamiliar, if possible, you hate less feeling less but more bewildered. You can’t hope to remain untouched, and even if you could have stood it, you simply had to dare to expose a way inside, as you drew in air and the nothing whatever filth there may enter, and went sucked into the core of emotion. All the hard way in to the core where you exist single and next to nothing in intimacy. You took in hideous me, and all that designer -branded stuff and luxury, or in other words things you need like you need the logos of alien others, wont mask me by a long-shot, its still me, and I came with blades and hooks, I, the scarificator, my tissue clean of the unscarred immaculate filth, fucked at birth, every inch of me, and every new cell is immediately breached by the acids of the overkill-all trauma. Feel me with your soft tissue hopes and voice of silk yanked out of a caterpillars arse. Got it all with me, did you not?

And you couldn’t have wanted more, and clean off of the waiting list to qualify even the margins of the agenda, wiped out with a cloth designed for the purpose leaving no residue, no particles traceable to you having ever existed. On this important and historical list you have no right to enter, just so you know, and would be bitter towards all those who got a better deal for no reason other than Divide et Impera. Bittering. You are there with the disdain and all the other unwanted by-products, without an origin to mention of and no right to begin with. At least not the same right they assume by birth, arbitrarily, because there is no justice.

Now hear ye the dissolution, tears that scarred with rust the steel they said was stainless; don’t you let yourself be fooled. Posters on a wall evisticated by so many nails and pins still counting in wait to see the dust settle, settle like where I’m from, where my origin happened. The places we know are all in the past and we may have nightmares in stead of dreams, dreams wherein we are the bricklayers of wonders, and we are sometimes just amazed by the complexity of hideosity, voluptuously gorging on the beauty of these concepts innocence and purity, that we invented and put outside of our world. Then are we only terrified when we realize we perhaps should be doing something else or all of it, the things we found excuses not to do?

See through the canopy with your sore eyes, look inside and feel the pressing need to cover your eyes, pull one out if you need to prove something. One can never turn backwards, only inwards. Time is ongoing, its essence in debate, on the table of the council and for what use? Low glow, like light seen through closed eyelids, the pattern of motion when everything else is blurred like the trail of a snail on your retina, a mysterious symbol that signifies and is invariably forgotten.

Derision, pure mockery infiltrated into the agenda that is at present accepting only the brightest of lights, stars, as if the sun and such others represented time and thus would stand as ultimate samples of greatness and ideal models for all creatures, and the value of all the sparks flickering in shadows was just nonsense. You are of no-sense but all that is essence in the timescale of the agenda and whose is it, if not yours? Rise and become the fucker you are, goddamn bastard.

It is the market of the people controlled by the market only deeper and more obvious, like precision when picking grains of sand one by one as if those grains weren’t fractions of rock passed through the teeth of time. As we see it, we are deeper. We have it deeper within ourselves, deeper than language and thought. To these rhythms we sing about mystery unfathomed. And imagine the tunes of other solutions played with strings and fingers unheard of – of some other gods, some other worlds – they do sound somewhere. Never completed, so that we may dredge deeper singing a sonar song through the inner most awkward scenery. On this poor distorted route we travel, and this pilgrimage, we often call it, and then call it out again, seems aimless, wandering on the surface of a scarred orb always returning. So what is at hand should now attempt to breach the innermost awkward surface holding the infinite within us, and far from the table and the sires around it, who, possessed by control, are totally absorbed by the list gathered, the number of our heads, the number, the amount, the ratios, the standards. Scorned stains, black and white on thousands of tons of paper somewhere beyond the reach, and people are tired of reason, and reason of course is analogous to treason, which is futile, king and country are vapors undulating in the sky trying, on their own accord, to float away soon shapeless and dripping down the walls of their wind-whipped scenery props.

There is essence to our senses, lest we, as dissidents recalcitrant and perfidious, fall eternally with godlike powers but without a world to heed. Did some of us hope to have been angels by birth and not empty all without experience, pure and profuse, an elite without a taste of that pitiful created by mistake washing away the stains of our existence that we could then be the golden boughs and leaves of a tree infected by still possibly flawed reason? Did? And what some ditto-minded curl of an ape had to agree with, sure. What fucking nonsense is this instigation to always been better than thou and more deserving to have more than some other by birth fall into the roles of destitution and shameful depravity, sickens the sense, the instinct to detect injustice on the scarred retina of human self. I must say, really, I can’t concur and smoke out the councilmen and what women they had accepted grudgingly, they will emerge, lo and behold, just as bewildered as we, to take shelter under the table and maintain they couldn’t have done any different, what? Fuck no. We have no space nor mercy for them here as they had none for us. We are animals from here to eternity fighting for the freedom to express our human spirit that is love, but only here under their table.

Words manifest

The poem is a true statement at best. Of whatever expressed and anything but beyond the meaning, even when the words don't make sense. There is the meaning system at play, as it was left on. The machine is soft, like an organ feeling it's way down to earth from the ethereal chaos of ideas; that place that we imagine – we craft and play there. Consistent with this trend the poem is there, in the abstract, but tries to reach the land never reaching quite there, the corporeal, the charts being at best symbolic representations of the terrain.

Trues statement that it is trying to get there knowing its place and condition hopelessly going toward an origo that can't be reached, the nothing in the center cannot be probed with existing things. That there nothing is not touched by our presence here. Let me tell you, you can cry and call all you can but what you get is something rather than nothing because the world is still there; flaming glaring place screaming at your nerve endings. Ready to tug you in and fold into the earth.

But here you are facing momentary me that existed here in front of the same words as they happened. Like they stay on paper, we stay as happened. What bliss if you can adhere to this! You know you was there as I was. And we go further having this at least together, the parts to make the particular, that specialty we expressed toward the random radiating singularity.

Koprofiili-Onanisti eli Kuvittelun väkevyydestä

Täysistuntoa istuttiin verenmaku suussa, välillä seisten demonstroiden aitoa närkästystä: `Minä en ole absentti!´ Äänestäjät olivat valintansa tehneet ja valinneet poissa ja paikalla olijat. Ajat sitten. Hetki sitten. Oli äänestetty, se oli pääasia. Velvollisuuksia oli toteutettu. Oli myös tehty tutkimuksia äänestyskäyttäytymisestä: Henkilöitä pyydettiin arvioimaan tuntemattomien ehdokkaiden kasvokuvien perusteella ketkä näistä ehdokkaista tulisivat valituksi. Ei ole varmaa kerrottiinko tutkimukseen osallistujille mihin. Oliko sillä mekitystä? Demokratia on varsin kaunis asia, esteettinen luonteeltaan. Tutkimustulokset vahvistivat teorian. Edustavan näköiset ehdokkaat – on ehdottomasti oltava hyvät hampaat ja miellyttävä hymy, symmetriset kasvot – arvioitiin tulevan valituiksi. Samat kasvot todellisissa vaalijulisteissa vahvistivat asian. Poikkeukset vahvistivat säännön: `Minä olen aina äänestänyt Juan Carlosia, hän oli jo isäni ehdokas.´ Onko tarpeen huomauttaa, että kyseinen Juan oli alunperin vasemmiston ehdokas, jolla oli isä Ramirezin tuki takanaan. Myöhemmin saman niminen kaveri pääsi läpi amerikkalaisten tukeman oikeistojuntan nimellisissä vaaleissa. Vähäpätöinen, mutta sitäkin tylympi Juan Carlos, jonka kasvot heijastelivat hänen luonteensa lakonista häijyyttä häpeilemättä, sai odottamattoman äänivyöryn. Tämä tuli juntalle yllätyksenä, vaikka vaalit olivatkin sinänsä mekityksettömät. `Eihän se ylensyönyt rasvamaksa edes kampanjoinut. Vaimo varmaan patisti ehdollekkin.´ Nykyinen ministerinsalkkuaan varsin itsetietoisesti kantava Juan Carlos on hyvin menestynyt opprtunisti, jonka oikeaa nimeä ei tunne juuri kukaan.

Eräs lehtimies esitti mielipiteensä hallituksen istunnosta kuiskaten tarkoituksellisen äänekkäästi: `Jos päätoimittajani olisi oikeasti kiinnostunut politiikasta artikkelini otsikko olisi ”Ylidramaattinen farssi eduskuntatalolla”.´ Ja nauroi kuivasti. Hän esitti elämäänsä kyllästyneen lehtimiehen rooliaan varsin vakuuttavasti, mutta hänen teatterimaskinsa rakoili paljastaen hetkittäin sisällä vallitsevan persoonattoman tyhjyyden; harkitun kyllästyneiden ilmeiden välillä oli selvästi havaittavia ilmeettömyyden hetkiä. Juuri sitä tyyppiä, joka suoltaa paskaansa konemaisella pieteetillä ja taatusti ansaitsee palkkansa.

Istunnossa käsiteltiin oikeistohallituksen esityksestä viemärilaitoksen yksityistämislakia, jonka nojalla kunnat voisivat myydä paskaputkiverkkonsa vikoineen päivineen yksityisille tahoille, jotka sitten maksimoisivat laitoksen toiminnan, varmistaisivat toimivuuden ja huollon tuottaen tietenkin samalla vielä tulosta. Mallin toimivuus oli testattu Italiassa ja joissakin muissa välimeren maissa. Vasemmisto-oppositio äänesti luonnollisesti negatiivisesti. Oikeisto äänesti aivan yhtä luonnollisesti hankkeensa puolesta. Minä olin ainoa onanisti. Annoin ääneni kääntyen jyrkästi vasemmalle etsien lähintä wc:tä, välittämättä siitä, että vasemmiston riveissä oli hyväksytty kovaa haukkuva, mutta hampaaton rooli, jonka mielekkyyttä sitten ylläpidettiin enemmän tai vähemmän teatraalisin elkein. Minä hoidan mielenterveyttäni toisin.

Reaalitodellisuudessa viemärilaitos oli jo käytännössä yksityistetty. Oikeisto halusi kyseisellä lailla vain varmistaa kädenjälkensä pysyvyyden. Upeasti kiillotettu miesten pikkula ikään kuin todisti oikeiston puolesta, vaikka viemärilaitoksen toiminta-alue alkoikin vasta pönttöjen hajulukkojen tuolla puolen. Tahrattoman puhtaasta peilistä kuvajaiseni taas todisteli edellämainittua tutkimusta äänestäjien vastuullisuudesta. Liiankin luonnollinen hymy kuin valettu ihonkaltaiseen ainekseen, hymykuopat pisteenä iin päällä. Muutenkin hyvin suittu olemukseni ei heijastele mitään sisäisiä tuskatiloja tai kieli pinnan-alla kytevästä epäonnistumis-potentiaalista. Tiesin edustavani vasemmiston myönnytyslinjaa. Populismin säännöt tuntien oli valittu nuorekkaita ja sanalla sanoen hyvän näköisiä ehdokkaita. Poliiittiset meriitit muuttuivat yhtäkkiä toissijaisiksi ja minäkin sain mahdollisuuteni. Palkka oli kieltämättä hyvä ja aina välillä sain tuntea minunkin mielipiteelläni olevan merkitystä, mikä oli tietenkin totta vain niiltä osin, miltä se yhtyi puolueen linjaan. Haittasiko se minua? Aluksi olin varsin tyytyväinen, olinhan tottuneesti, joskin negatiivisesti, äänestänyt vasemmistoa, mutta poliittisen maailman realiteetit jäytivät minua kuin ihonalaiset loiset.

Opetellessani runkkaamaan minua vainosivat toistuvat kauhukuvat siitä, mitä siemennesteelleni tapahtuisi kaatopaikalla. Ehkä auringon ja kompostikäymisen lämmössä jonkin muovin mutkassa siemenestäni voisi kehittyä kammottavia epäsikiöitä. Voitte kuvitella, mitä teratoomaan tutustuminen tv-dokumentin välityksellä sai aikaan. (teratooma: tavallisesti munasarjoissa tai kiveksissä esiintyvä kasvain, joka saattaa sisältää hampaita, hiuksia, ihoa, toimivia talirauhasia, lihaskudosta, ärsykkeisiin reagoivia hermosoluja, ja jopa melkein täysin kehittyneitä silmiä ja muita elimiä.) Onneksi olin silloin jo hiukan vanhempi, muutoin olisin saattanut seota, sillä runkkaamatta minä en olis kyennyt olemaan. Kammoni ollessa pahimmillaan pidi huolen siitä, että hävitin siemeneni polttamalla. Kosteasta paperista lähtevä vinkuva ääni oli joskus tehdä minut hulluksi. Se toi mieleeni jään päällä kuolevan siian, jonka viimeiset hengenvedot vinkuivat jäätyvissä kiduksissa.

Millä sinä kiihottaisit itseäsi kaakeloidussa wc-kopissa tuijottaessasi pöntössä väreilevää vedenpintaa? Minun ei tarvinut ajatella juuri mitään. Usean huonosti nukutun yön jälkeen väsymys oireili itsepintaisena erektiona. Riitti, että sulki silmät ja epämääräisen kiihottavat asetelmat täyttivät tajunnan. Seksuaalisuus tulee selkrangasta ja tajunnan alta, päältä, sivuilta ja ulkopuolelta. Glandulaariselle taajudelle virittyneenä nytkyttelin haarojani runkkaamisliikkeiden tahtiin ja siemeneni purkautuivat kuin pohjimmaiset sappinesteet viimeisillä voimilla oksentaessa venyvinä pisararihmoina. Iäksi katoavaa ainutkertaista veistoksellista kauneutta pytyn valkoisessa kulhossa taustanaan viemärin vaaniva pimeä paskantahrima kadotus. Siinä jotain viemärilaitokselle. Tällä te pojat ja tytöt tienaatte elantonne, tällä ja paskalla ja kaikella sillä, mitä viemäreihin päätyy. Tämä on teidän leipäänne ja osakkeenomistajien osinkoja. Kuvittele: `Osakesalkustani 7,8% on silkkaa paskaa, käytettyjä kondoomeja, menstruaaliverta, oksennusta ja virtsaa (joka enää harvoin on puhdasta, steriiliä ehkä, muttei puhdasta; Joo, mie kusin siihen A-niinku amfetamiini, B-niinku bentsot, C-niinku cannabis...), joten osaketuloni ovat varsin vakaalla pohjalla. Sijoita ruokaan ja viemäröintiin, sanon minä. Ihmisen on aina pakko syödä ja jos syö, on pakko ulostaa.´

Palatessani istuntosaliin kovaäänisesti kuiskaava lehtimies vihjaisi ensin kuvaajalleen, jonka kameransulkijan nopeudella toimivat refleksit säpsähtivät toimintaan kuin horroksesta, ennen kuin huomautti avonaisesta sepaluksestani. `Onkos kansanedustajalla kommenttia?´ Minä selvensin hänelle lukeneeni Hurjat Pojat jo teininä ja että se, että rasvasin persereikäni paksulla vaseliinilla aina ennen kotoa lähtöä ei suinkaan tarkoittanut sitä, että minä olisin homo. Se tarkoitti vain sitä, että mielestäni oli hyvä olla varautunut kaikkeen.

Jäämerestä ongitut määrittelemätöntä ainesta sisältävät jätetynnyrit muodostuivat mahdolliseksi ongelmaksi Venäjän valtaapitävien oligarkien eli kansakunnan julkisuuskuvalle. Murmanskissa yksityisen ongelmajätelaitoksen johtajaksi ja ylpeäksi omistajaksi ilmoittautunut vahvasti humaltunut mies signeerasi ongelman omakseen pikkutunneilla Nastrovja yökerhon kabinetissa. `Silvuplee, höh, pikkujuttu. Rahantuloa ei voi estää. Jos sitä on, sitä tulee. Son niinku magneetti.´ Kotosalla yhtiökumppaneita ei oikein viitsinyt hermostuttaa kohta saapuvan junarahdin sisällöllä varsinkin, kun ei halunnut kiinnittää huomiota edustustilin valonarkoihin veloituksiin. Monenlaista paskaa oli kyllä käsitelty tässäkin lafkassa, muttei vielä näin ongelmallista. Liikelaitoksen palveluvastaava Riitesuo päätti hoitaa pikku töppäyksensä kaikessa hiljaisuudessa. Hän järjesti niin, että sulju tumpattiin pääpaskaputkeen, ja jos sillä olisi vaikutusta puhdistusprosessiin, hän voisi vedota tietämättömyyteen, jolloin aineksen oletettaisiin joutuneen verkkoon tavanomaista reittiä asiakkaiden toimesta. Yhtiön osakkaat kättelivät Riitesuota auliin lämpimästi Venäjän matkalla hankituista ennenkuulumattoman suuruisista konsultointipalkkioista, jotka kohentaisivat huomattavasti laitoksen arvioitua tulosnäkymää. `No ei se ollu oikeastaan mittään, poilla oli paha puluma ja mie selevitin sen niille.´

Saostustankkien odottamaton lämpeneminen johti tutkimuksiin ja vaikka tunnistamaton aines ei ollutkaan aivan yhtä radioaktiivista kuin Tsernobylin laskeuma, sen myrkyllisyysaste oli varsin huomattava. Aines saastutti koko viemäriverkon ja lopulta kävi ilmeiseksi, että koko puhidistuslaitos olisi uusittava, saastuneet putket olisi kaivettava ylös ja mahdollisesti jopa niitä ympäröivä maa-aines vaihdettava. Jäteveden analyysit antoivat olettaa, että kyseessä saattaisi olla jopa tarkoituksellinen terroriteko, joka toteutettiin uudenlaisella bio-aseella. Iskun tekijöistä ei tullut varmaa tietoa, vaikka terroriepäilyjen tultua julki, sen tekijöiksi ilmoittautuikin muutamia epämääräisiä järjestöjä. Aineen itsensä eristäminen osoittautui hankalaksi, sillä sen varsinainen myrkyllisyys oli epäsuoraa ja ainetta tutkittiinkin lähinnä sen vaikutuksen kautta. Harmittomat, joskin pahanhajuiset viemärikaasut villitsivät iholla eläviä bakteerikantoja, tavallisia homesieniä ja leviä tehden niistä ja niiden tuottamista yhdisteistä milloin syövyttäviä, milloin äärimmäisen karsinogeenisiä puhumattakaan radioaktiivisuudesta. Aineen todettiin aiheuttavan myös muutoksia DNAssa, niin eläimillä, ihmisillä kuin tutkituilla piene-eliöillä.

Loppusijoituspaikaksi tuli lopulta noin 2,5 kilometrin syvyyteen peruskallioon louhittu ja lyijykerroksin eristetty kammio, jonne hyvin aktiiviseksi luonnehdittu saastunut paskameri maa-aineksineen ja muine purkujätteineen dumpattiin. Jotkin tutkijat olivat kyllä sitä mieltä, että aines olisi ensin stabiloitava ja sen vaikutukset jäteveden bakteerikantoihin tutkittava mahdollisten pitkän aikavälin ongelmien ehkäisemiseksi, mutta moinenhan olisi vienyt aivan liian kauan, joten ongelma julistettiin hoidetuksi sopivasti vaalien alla.

Kuinka tietoinen itsestään 23-vuotias syntymätön sikiö voi olla? Aavistaako se olevansa väärässä paikassa kasvaessaan munanjohtimessa eikä kohdussa? Entä olento joka syntyy itsehohtavaan hämärään kellumaan vellovaan paskamereen? Olento, jolla ei ole tietoa mistään muusta? Olento jolla on ehkä minun DNAni? Säteily ja yliktiiviset bakteerikannat pitivät lasta hyvänä. Lämpötilakin oli juuri sopiva. Istukattomana sillä ei tietenkään ollut napaa. Se söi kuplivaa paskaa ja sanoinkuvaamattomia sattumia omassa liemessään kuin syntyneenä katettuun pöytään tai paremminkin täyteen keittokulhoon niin kuin hai hampaat terävinä jo kohdussa, sellainen, joka syödä mussuttaa siskojaan ja veliään kunnes jää yksin omaan liemeensä. Silloin on otollinen hetki syntyä valmiina kohtaamaan maailma satojen miljoonien vuosien täydellistämillä aisteilla.

Tässä alati muuttuvassa lietteessä koprofagi, joka itsekin eli jatkuvassa mutaation tilassa, oppi tuntemaan ainoan maailmansa täydellisenä ja rakasti sitä haaveillen siitä nukkuessaankin. Se oli kaksineuvoinen ja paritteli itsensä kanssa lopulta jatkuvasti, mutta maailmansa ahtaudessa se tuli syöneeksi oman jälkikasvunsa. Oli vaarana, että se kuolisi sukupuuttoon, niin kuin saharan krokotiilit, jotka söivät nälkäänsä kamelinpaskaa ja poikasiaan, mutta tuntemattoman aineksen saastuttaman lietteen vaikutuksesta tämän olennon solut pystyivät uusiutumaan heikkenemättä niin kuin bakteerit tai jotkin harvinaiset syöpäsolukannat. Oi mitä ikääntymistutkijat olisivatkaan antaneet päästäkseen tutkimaan tätä huikeimpien visioidensa konkretisoitumaa.

Sitä tämä olento ei tiennyt, että sen maailma oli alkanut kohota kohti maan pintaa hitaammin kuin kupla hyhmäisessä glyseriinissä kuvattuna hidastettuna. Syövyttävät suolikkasut olivat vuosisatojen saatossa alkaneet rappeuttaa kammion kattoa ja niistä syntyvä sedimentti taas oli pohjalle kertyessään vuorostaan alkanut nostaa kammion pintaa.

Aika sen kammiossa oli erilaista, sen täytyi olla, jos rakastaa ravintoaan, sitä on yllin kyllin ja pystyy parittelemaan itsensä kanssa, ajan kokee varmasti hyvin erilaisena. Ainoa suru, jonka koprofagimme kohtasi, oli tietoisuus omien jälkeläistensä kohtalosta, mutta hän hyväksyi sen maailmansa rajallisuudesta johtuvaksi välttämättömyydeksi eikä antanut sen häiritä jatkuvaa onaniaansa. Näin hän kulutti loputonta aikaansa unelmoiden avarammasta maailmasta, kunnes kerran hänen ajattomaan aikaansa alkoi tihkua muistojen kaukaisia makuja tuoreesta ihmisjätteestä – niitä, joista hän oli niin hartaasti ja kaihoten unelmoinut – ja hän heräsi kuin kuoruituen munasta maailmaan, jossa hänen visvaisena vellovalle iholleen puhalsivat tuoreen paskan kyllästämät tuulet. Hän riemuitsi vavahdellen matomaisessa ruumiissaan ja ejakuloi emättimeensä vapautuneesti. Silmänkantamattomiin saastaa, kuplivaa jätettä ja ah niin ihania sattumia. Koprofiilin unelmien täyttymys. Uusi avara maailma oli juuri sellainen, kuin se oli unelmoinutkin.

ex nihilo nihil fit

This is my active dying process

letting myself go

as I discover me

to be more than what I was

and the more I become
the more to give away

and thus exhaust my potential

I serve my time

until it is interrupted
by what I could not overcome

Scour to the bottom

(and through that flimsy concept)

down to the origin of the world

to find my deeper nature

trace the purpose
and follow it back

the way it transformed

from the initial will to be

to when it becomes

the will to die

I expect ecstatic joy

to counter the pain of being born

and complete the circle

to re-create the perfect harmony

that my life ruptured

from the monstrous origo

I have become

to fall in love with nothing

after everything else is gone for me

and absolute freedom is renewed.

To see you

For all the distractions
– I am ADHD
I can see you

Though everything happens
at the same time

I can see

the forest for the trees,

the predator for the prey

I can follow the traces

trailing in the mind

and still be here

my body in the world

to see you

and look at you alone,

as you are in the moment,

cut the moment out of history

see you against the background space

in stark contrast

the being in defiance of nothingness

with all the world;

mind's eyes and cultures

places in time

your eyes and the distant thunder

of the same green

we in relation to the world
– these things to see you

in context

and remember what we share.

The Queen is Sick (the mother has seen too much)

I know all the secret names;

they are arbitrary

  -- but how can a mother be

in a dying world?

I found a bridge

but it was in the Terrain

and could not be used

between us

because it wasn't a sign

it was just a bridge

not in the obvious place

but animals had used it

there were traces

in the snow

I crossed and got lost

but only for a while

and then I went back

to where I had been

and it was now a human place

and there are these signs
-- so how can a mother be?

She has to believe

She is the Queen

and She can never know

even if the world was dying

but she lives in a human place

and if there is a future

for these the traces that point there – beyond

like Us

We can find Her

and the world as we know it

was not dead after all

it only came close

and the mother could only hope

(it is so very human)

but we who are not the Queen

we now know that the Terrain isn't arbitrary.