(aikaisemmin julkaisematta jäänyt artikkeli, joka tuli mieleen, kun aihe näkyy taas puhuttavan: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/08/01/aika-kertoa-koko-tarina)
Kittilän Lainiolle saapui 1991
syksyllä kansainvälinen joukko, joka mielsi itsensä intiaaneiksi
ja ilmoitti toteuttavansa vaihtoehtoa kulutustaloudelle ja
edustavansa käytännön paluuta luontoon. Maallikkotulkinta näistä
”elämäntapaintiaaneista” on säilynyt paikallisessa
puhekielessä; sanonta ”olet se sieki yhenlainen
elämäntapaintiaani” viittaa käsitykseni mukaan ensisijaisesti
normeista poikkeavaan käytökseen, erikoisuuteen, mutta harhaisuus,
todellisuudesta vieraantuneisuus ja jopa suoranainen mielenvikaisuus
kuuluvat lausahduksen konnotaatioihin yhtä lailla. Silti, elämäntapa
intiaani ei ole ituhippi. Elämäntapaintiaanit ostivat
paikalliskertomusten mukaan Kittilän ruokakaupoista suuria määriä
makkaraa, seisoivat nakkikioskin jonossa siinä missä muutkin, mutta
paikallisista poiketen nämä uudet tulokkaat eivät tuntuneet
ymmärtävän paikallista ilmastoa, mikä oli suure hilpeyden, mutta
myös huolen aihe. Viimeistään paikallisten talkoilla järjestämä
loppusiivous vahvisti käsityksen ympäristönsä yllättämistä ja
vaihtoehtoisuudessaan epäonnistuneista huijareista, joissa ei ollut
mitään aitoa ”intiaaniutta”. Jopa vähemmän kuin paikallisissa
alkuasukkaissa.
Tapaus oli mielenkiintoinen puheenaihe
ja juorut, ja niiden muassa ihan oikeat ensikäden havainnot
levisivät Lapin lisällä tai ilman, olihan kyseessä suuri
mediatapaus, joka toi myös paikallisille ja heidän mielipiteilleen
näkyvyyttä, ja monia kiinnosti käydä katsomassa tätä
vaihtoehtoista elämää. Itse asianosaiset käyttivät itsestään
nimitystä Iriadamantti, ja halusivat tulla mielletyksi
luonnonkansana. Heidän tarkoituksenaan oli tuottaa itse oma ruokansa
viljelemällä ja keräilemällä ja Suomessa vallitsevat
jokamiehenoikeudet lienevät olleen vaikuttimina leiripaikan
valikoitumisessa, mutta jokamiehen oikeudet vaikuttivat varmasti myös
siihen miten tulijat miellettiin, sillä jokamiehenoikeuksista
itsekin nauttiva paikallisväestö ymmärtää valmiiksi jokamiehen
oikeuksien käytännön luonnonoikeudellisen ulottuvuuden, joka
palauttaa ihmisen osaksi luontoa ja antaa oikeuden nauttia villistä
luonnosta, kerätä ravintoa ja raaka-aineita ja pyytää riistaa
itsekin osana luontoa, joskaan ei sentään aivan villisti, vaikka
kyllähän jokamiehen oikeuksista monelaisia tulkintoja varmasti
löytyy. Monilla paikallisalueilla tilannetta voisi itse asiassa
kuvata käytännön korpianarkismiksi, jossa nautintaoikeutta on
venytetty sitä mukaa kun valtio ja viranomaishallinto ovat
haja-asutus alueilta vetäytyneet, jos niiden valta sinne koskaan on
todella edes yltänyt, mutta vaikka se on tavallaan sama juttu, on se
tässä yhteydessä silti toinen juttu.
Puhuttaessa Lainion Iriadamantiesta
paikallisuutta laajemmassa yhteydessä on tarpeen nostaa esiin leiriä
johtaneen Pierre Maltais'in (muita nimiä Norman Williamsin, Man,
Apjoilnoman, Apjoilne jne.) pitkä historia, tai pikemminkin
pakomatka, joka päättyi Haitilla vuoden 2015 alussa. Iriadamnttien
tukiyhidstyksen puheenjohtajana toimineen Matti Sarmelan mukaan
intiaanien leimaaminen ja lopulta karkoitus olivat esimerkkejä
maallikkoteorioihin perustuneista käsityksistä ja virkamiesten
mielivallasta, syyttömien vainoamisesta ja häpäisemisestä.
Sarmelan kirjoitus Kuinka iriadamantti määritellään
Delegitimointi ja kunnon ihmiset
(Suomen antropologi 3/2004) on Norman Williamsin vaiheita
tarkemmin penkovalle hämmentävää luettavaa lähinnä siksi, että
Sarmela yrittää puolestaan hyvin tarmokkaasti ja oppineisuuttaan
todistaen valkopestä liikkettä, jonka johtohahmo vastaa Fifth
Estate nimisen tutkivaa journalismia julkaisevan kollektiivin
videoahaastattelussa (1995) suoraan syytökseen pedofiliasta varsin
nykäsmäisesti: ”I did, or I didn't” (ehkä tein, ehkä en).
Pierre
Maltais'in vaiheista on muitakin dokumentteja, mm. Kanadan
ranskalainen Ecoovie
: le gourou court toujours, jotka ovat kyllä aika tyhjentäviä
reportaaseja pedofilian uhrien haastatteluineen, enkä suosittele
niitä heikkohermoisille. Tokihan luonnossa oikeus on sen verta
joustava käsite, ja Maltais'in touhutkin loppuviimein luonnollisia –
sillä eiväthän ne yliluonnollisiakaan olleet – että se on
todellakin hankala sanoa, ainakin absoluuttisella varmuudella, kuka
oli rikollinen ja kuka ei. Itse asiassa Sarmelan käyttämän
delegitimaatio analyysin problematiikkaan kuuluu, että jokainen
argumentti pätee myös käänteisesti kaiken määrittelemisen
ollessa vallankäyttöä. Toisin sanottuna delegitimaatio analyysi on
samaa vallankäytön dekonstruktiota, jota Jaques Derrida aikanaan
varsin johdonmukaisesti harjoitti, mutta hänkin törmäsi samaan
ongelmaan; ilman määrittelyvallan käyttöä, kunkin kulttuurisen
arvorakennelman ollessa myös kyseisten arvojen perusta, ei
Derridakaan voinut kuin kritisoida vallankäyttöä, sillä
arvottaminen on dekonstruktion ja delegitimaatio analyysien
puitteissa yhtä lailla poissuljettua vallankäyttöä, jonka
kritisoimiseen ks. metodit ovat siis kehitelty. Kuuluisassa
esseessään, jossa Derrida pyrkii tuomitsemaan Etelä Afrikan
Apartheidin Derrida joutuikin itse tinkimään johdonmukaisuudesta
oman metodinsa käytössä.i
Ymmärrän
että nämä Lainion intiaanit olivat Matti Sarmelalle lähellä
sydäntä, ja kuullessani heistä ensi kertaa halusin itsekin heti
nähdä ”oikeita” intiaaneja, tuolloin 10-vuotiaana. Ja näinkin
yhden rumpuesityksen Lainion krouvissa. Mutta tapasin myös Vadi
nimisen miehen, joka oli kuullut leiristä ja päättänyt tulla
katsomaan edustiko leiri todella luonnonmukaista vaihtoehtoa. Vadi
oli myös osittain polveutunut jostakin Amerikan alkuperäisheimosta,
jota en enää muista. Leiriläiset itse olivat aluksi esittäytyneet
yhtenä Kanadan micmac heimoista, joskin micmac heimojen suuri
päällikkö torjuiu moisen väitteen ja sanoi kyseessä olevan
ennennäkemättömän röyhkeä identiteetin väärinkäyttö, joka
loukkasi mic maceja syvästi. Vadikaan ei ollut erityisen vakuuttunut
Iriadamant leiristä, eikä ollut halunnut liittyä leiriin, mutta
itse siis pääsin kuin pääsinkin tapaamaan ”aitoa” intiaania,
ja hänen kutsustaan, ihmeteltyäni ääneen miksi hän ei peseydy
saunan yhteydessä, seurasin ikkunasta kun en tarjennut ulos niin
varhain, kuinka Vadi peseytyi lumessa pyykäten samalla myös
vaatteensa ikään kuin pakkaslumi ei olisi palellut yhtään. Hän
myös selitti minulle, että sauna on henkistä puhdistautumista
varten, ja että ruumis pessään sitten erikseen. Onhan meillä
täällä Lapissakin tapana kylpeä lumessa aina silloin tällöin,
mutta, vaikka mielikuvieni intiaaneja melkein varauksetta ihailinkin,
omassa natiiviudessani koin oman kulttuurini hekisen ja ruumillisen
pesun yhdistävän tavan mielekkäämmäksi.
Tuolloin
minun oli muutenkin pakko hyväksyä pettymykseni. Lainion intiaanit
eivät olleet mitä odotin, vaikka muistoissani kesantopellolta
villiheinää lyhteeksi kerännyt Intiaaninainen on edelleen kuin
näky toisesta ajasta, mutta ehkä sittenkin kuin kuvitusta suoraan
tuolloisesta lempikirjastani Preerioiden Intiaanit, ja siellä
Kittilä-Ylläsjärvi tien varressa kuin mielikuva irrallaan
todellisuudesta. Mietin kyllä jo silloin, että mihinkähän se
nuita heiniä meinaa käyttää, kun tuntui kovin kaukaa niitä
kävellen hakevan. Silti, onhan se hienoa, jos voi irrottaa itsensä
nykymaailman kiireistä, ja käyttää koko päivän siihen, että
hakee kenkäheiniä jängältä, mutta oma kokemukseni
luontaistaloudesta on, että aika ja energia ovat varsin rajallisia
resursseja, ja kun niitä käsiä ei ole samalla lailla kuin ennen,
käytännön hyöty korostuu työn arvoa laskettaessa, ja tällaiset
eleen omaiset, merkitykseltään loppuviimein enemmän symboliset
kuin suoranaisesti tuottavat teot (kuten esim. Iriadamanttien
karkotuspäätöstä protestoiva kävely Suomen halki) kuuluvat
mielestäni enemmän mielikuvamarkkinointiin, kuin reaalitalouteen.
En väitä, etteikö nyky luonatistaloudessa olisi aikaa kerätä
kenkäheiniä tai harrastaa kulttuuria, mutta se edellyttää
käytännössä toimivaa arkea, sitä että perustarpeet tulevat
päivittäin tyydytetyksi, ja jos luontaistalous jää symbolisten
tekojen tasolle, samalla kun käytännön omavaraisuus suhteessa oman
työn tuomaan hyötyyn jää lähelle nollaa, on lopulta se ja sama
hakeeko kenkäheinänsä 30km kilometrin päästä jängältä
kävellen vai ostaako kiinassa tehdyt synteettiset vaellussukat.
Omassa
omavaraisuudessani haen sukkani kirpputorilta, jos en niitä itse tee
tai jostain saa haalittua hylkytavarana, koska koen, että minulla on
muutakin tekemistä kuin opetella tekemään sukkia tai kerätä
kenkäheiniä. Olen tosin pannut koirankarvoja sivuun aina koiria
harjatessani, jotta tulevaisuudessa voisin ehkä opetella tekemään
lankaa, mutta tässä vaiheessa käytän aikani pääasiassa asuin ja
talousrakennuksien remontointiin ja ylläpitoon, tietenkin kotitarve
viljelyn ja eläinten hoidon lomassa, jotta minulla olisi
tulevaisuudessa enemmän aikaa keskittyä yhä kestävämmän
elintavan rakentamiseen käytännössä. Lainion leirin vaiheisiin
tutustuessani, tunnistin jo tutuksi tulleen kaavan, jossa
vaihtoehtoisuus suhteessa kulutusyhteiskuntaan jää mielikuvan
tasolle rituaalisten ja henkisten metodien varastaessa koko shown.
Mielestäni todellinen vaihtoehto kulutusyhteiskunnalle edellyttäisi
vaihtoehtoista talousmallia, joka vapauttaisi ihmiset toteuttamasta
kuluttajan rooliaan kuluttamalla niin työssä kuin vapaalla ja
antaisi mahdollisuuden siirtää toimintansa kuluttamattomaan
toimintaan. Kulutuskulttuurin vastakohta on siis kuluttamaton
kulttuuri, ja koska me kaikki syömme ja paskomme, ainoa vaihtoehto
kuluttamiselle on kierrättäminen. Käytännön keino
kulutusyhteiskunnan sisällä on tietenkin oman kulutuksensa
minimoiminen, sillä sehän jo vähentää kuluttajuutta käytännössä.
Ja
nimenomaan käytännössä Lainion leirin vaihtoehtoisuus joutui
kyseenalaiseksi, eikä vakuuttanut paikallisia, saati Kittilän
viranomaisia, kuten Sarmela mainitsikin, tosin Sarmela vaikuttaa
olleen vakuuttunut leirin ravintotalouden toimivuudesta. Ehkä hänet
vakuutti ensisijaisesti mielikuva, joka kieltämättä pitää
sisällään mahdollisuuden radikaalista ja lokaalista
paikallistaloudesta, ja houkuttelisi minuakin. Itselleni herää
kuitenkin kysymys, kuinka hyvin Sarmela tosiasiassa oli perillä
leirin asioista, koska jos hänen mukaansa kukaan leiriä
kritisoineista ei ollut edes käynyt katsomassa paikan päällä,
eikä siksi voinut ymmärtää mistä puhui, miten sitten ne kymmenet
paikalliset, jotka kävivät leirissä ja jonottivat samassa
nakkikioskin jonossa, näkivät omin silmin näiden kasvissyöjien
tyhjentävän ostoskoriinsa kokonaisia makkaralaatikoita? Mitä
pitäisi sanoa niistä siirtokuormalavoista jotka täyttyivät
roskista, ja kosteuden pilaamista vaatteista kun leiriä talkoilla
tyhjennettiin? Entä niistä halkokuormista, joita leiriin ajettiin
miltei päivittäin?
Paikallinen
tuttavani oli jo silloin pannut merkille, että leirissä halkoja
poltettiin paljon myös taivasalla, mikä osin selittääkin miten
leirissä kului niin paljon halkoja. Julkisuudessa liikkuneiden, kuin
myös paikallisilta saatujen tietojen mukaan halkoja kului leirissä
varsin paljon, ja leirin käyttämän maa-alueen tuolloin omistaneen
Polartrion toimitusjohtajan, Seppo Kurtakon mukaan halkoja
toimitettiin jopa useita traktorikuormiakuormia päivässäii.
Toinen polttopuun kulutusta selittävä tekijä olivat leiriläisten
teltat ja turvegwammit, joita he olivat yrittäneet tilkitä
lahjoituksina saaduilla vaatteilla, ja jotka eivät todellakaan
olleet olosuhteiden mukaisia. Nykyäänhän moinen leirielämä
varmaan tarvitsisi poikkeusluvan tässä energiatehokkuussäädösten
viidakossa.Ylen arkistosta kaivamassani videopätkässä leiriläiset
näkyvät keränneen risuja lumisesta metsästäiii,
ja itse polttopuiden kanssa paljon värkänneenä ajattelin heti,
ettei nuilla kyllä mitään lämmitetä, hyvä jos edes palavat.
Tästä perspektiivistä on paljon helpompi ymmärtää Kittilän
nimismiehen, ja muidenkin viranomaisten huolta leiriläisten
terveydestä, ja nähdä Sarmelan delegitimaatio-analyysi lähinnä
moisen analyysimallin hyväntahtoisena väärinkäyttönä, mutta
yhtäkaikki haitallisena ja harhaanjohtavana.
Juuri
siksi, että koen lokaalin omavaraistalouden todellisena
vaihtoehtona, niin protestina kuin käytännössä vallitsevan
talousjärjestelmän kanssa kilapilevana kestävämpänä
talousmallina koen, että on ensisijaisen tärkeää ottaa Lainion
intiaanien tapauksesta kaikki se oppi mitä irtoaa, jotta
tunnistaisimme varteenotettavan vaihtoehtoisuuden emmekä sotkisi
mielikuvissamme sitä (walesiläisen kirjailijan, Niall Griffithsin
termiä lainatakseni) militanttia hippiä joka opettelee nylkemään
pesukarhun raadon ruuakseen, jotta välttyisi tylyltä paluulta
maitojunalla takaisin konsumerismin ”todellisuuteen”. Koen myös
velvollisuudekseni ruotia Sarmelan delegitimaatioanalyysiä lähemmin,
koska kyseessä on juuri se argumentti, minkä varaan myös
todellinen vaihtoehtoistalous perustaa oikeutuksensa, tuon
oikeutuksen, johon Iriadamantitkin vetosivat ymmärtäen varmasti sen
radikaalin potentiaalin, joka oikeudella järjestäytyä vallitsevaa
järjestystä paremmin osaksi ympäröivää ekosysteemiä eittämättä
on.
On
luonnonoikeus olla olemassa, ja on muitakin oikeuksia, kuten
ihmisoikeus, jokamiehen oikeus, ja oikeus uskoa mihin tahtoo, ja
kulttuurisessa kontekstissa, jossa jopa tieteet alistetaan tietyissä
narratiiveissa osaksi pohjimmiltaan uskonnolloisten eli myytteihin
perustuvien maailmankuvien yläkategoriaa, meillä on hyvin vähän
keinoja delegitimoida tai arvottaa vaihtoehtoisia
järjestäytymismalleja, mutta jos keskeisin osa vaihtoehtoisesta
talousmallista onkin juuri ravintotalous, ja muut elämän
perusedellytyksiin liittyvät tarpeet, kuten lämpö ja suoja, me
voimme todeta kokemuksesta seurattuamme sivusta epäonnistuvaa
kokeilua, että puutteellinen ravinto ja heikko ymmärrys ympäristön
olosuhteista johtavat sairastumisiin ja jopa kuolemiin. Voimme myös
tarkastella Iriadamanttien omia toimia saman legitimaatioanalyysin
keinoin ja todeta, että heidänkin toimissaan oli paljon
mielivaltaisia, jopa totalitaristisia piirteitä, jotka taas jättävät
Iriadamantit yhtä helpoiksi maalitauluiksi delegitimaatioanalyysille
kuin mitä kaikki kriittiset lähteet olivat Sarmelalle, mukaan
lukien ranskalainen UNADFI, jonka tarkoituksena on auttaa lahkoihin
lähimmäisiään menettäneitä omaisia ja tiedottaa lahkojen
vaaroista. Kysehän on siitä kuka käyttää valtaa määritelläkseen
ja arvottaakseen muita ja mitä arvokriteereinä käytetään.
Luonnonoikeuksista
puhuttaessa on myös hyvä pitää mielessä, että luonnonkansa
julistautuessaan osaksi luontoa, jopa siinä määrin, että
kieltäytyy julkisesta terveydenhuollosta, ja luottaa, joko
painostuksen alaisenaiv
tai omasta vapaasta tahdostaan vaihtoehtoiseen metodiin, asettaa
itsensä myös sosiokulttuurisen järjestyksen, eli myös
sosiaalihuollon ulkopuolelle, mikäli tulkitsen nyt näiden
oikeutusten juridiikkaa mielekkäästi. Tietyssä mielessä, jos
ajattelee siis sitä mitä Kittilän intiaanileirillä tapahtui olisi
yhtä luonnollista seurata näiden ihmisten sairastumista ja
nääntymistä sivusta luonnontieteilijän tyyneydellä
objektiivisesti, mikäli meitä eivät sitoisi heitteillejättöön
liittyvät säädökset, joita taas kieltämättä voidaan käyttää
oikeutuksena uusliberalistiselle markkinaehtoisella taloudella
arvottamiselle. Kittilän viranomaiset kokivat julkilausumiensa
mukaan ensisijaiseksi velvollisuudekseen juuri huolehtia siitä että
kokeilu ei pääty humanitääriseen kriisiin. Mikäli heillä oli
ensikäden tietoa, joskin salaista sellaista, mikä vaikutti heidän
päätöksiinsä liittyen nimenomaan leirissä kuolleen lapsen tai
Kittilän sairaalassa menehtyneen miehen tapauksiin, he eivät
vaitiolovelvollisuutensa tuntien niitä julkisuuteen päästäneet.
Kittilänlehden artikkeli vuodelta 2013 kertoo, että leirissä
syntyi myös kaksi lasta, ja synnytyksissä mukana oli myös
henkilökuntaa Kittilä terveyskeskuksesta, ja mikäli nämä tiedot
lapsista, synnytyksistä, puutteellisista oloista ja kaikesta
yhteistyöstä kieltäytyvistä johtohahmoista ovat totta, Sarmelan
ymmärtämättömyys Kittilän viranomaisten toimintaa kohtaan
vaikuttaa yhä perustelemattomammalta.
Sarmela
puhuu artikkelissaan delegitimaatiosta, ja viittaa omien sanojensa
mukaan Daniel-Bartalin määritelmään delegitimaatiosta
perimmäisenä moraalisena
luokitteluna, eli delegitimaatio on siis tietyn oikeutuksen
kieltämistä. Sarmela huomauttaa myös useaan otteeseen, että
yhtenä keinona leirin demonisoinnissa käytettiin myös heidän
uskonnollisten menojensa leimaamista noituudeksi. Ja tietyssä
mielessä, niille joille uskonto rajaa täysmittaista ihmisyyttä,
sehän riittää, mutta mikä mielenkiintoisinta Sarmela antaa
intiaanien käyttää samaa keinoa haitallisen tietolähteen
delegitimoinnissa ikään kuin se tämän luonnonkansa esittämänä
olisi validimpi tai vähemmän epäilyttävä:
”Kun
kysyin iriadamanttien edustajilta, kuka Anita oli, he eivät kyenneet
muistamaan ketään muuta kuin yhden ruotsalaisen naisen, joka heidän
ilmaisuaan käyttäen "oli jonkin aikaa ollut leirissä
etsimässä muutama vuosi sitten kuollutta miestään",
yrittämässä opettaa okkultismia tai muuta salaoppia. Anita näyttää
kuitenkin olevan sama henkilö, Elisabeth Rydell-Janson, jonka
tietoihin Vihreän Lanka perusti
sensaatiokirjoituksensa.”
(http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf)
Eikö
Sarmela kuitenki itsekin anna ymmärtää, että leiriläisillä oli
omat rituaalinsa ja uskomusjärjestelmänsä, joten jos heillä on
oikeus opettaa okkultismia, eli omaa ortodoksiaansa (ainoaa tietä)
suhteessa muihin kilpaileviin uskomusjärjestelmiin, heidän luulisi
myös hyväksyvän tasavertaisuutensa selitysmallina muiden joukossa
aivan samoin kuin kristityt, jotka ovat joutuneet tinkimään
vääräuskoisten vainoamisesta oman hyväksyttävyytensä
säilyttämiseksi. Sarmela toistaa siis itse analysoimaansa mallia
yhtyessään intiaanien Anitalle antamaan luokitelmaan, joka lienee
leimasimena myös Sarmelan kädessä aivan yhtä kolonialistista
imperialismia kuin orientaali-oksidentaali vastakkainasettelu
delegitimaation muotona. Sarmelan artikkelin ilmestymisvuosi Suomen
kulttuuriantropologi lehdessä oli siis 2004, ja hän ei tunnu
pitävän mitään olemassa olevaa kriittistä lähdeaineistoa tai
lähdettä varteenotettavana tietolähteenä vaikka esim. kyseisen
oikean Anitan olisi luullut pienellä tutkimustyöllä tulevan esiin,
tai muistuvan Iriadamnttien mieliin, kirjoittihan ”Anita” heistä
ensimmäisen pamfletin nimellä Gaialand jo vuonna 1991, tuolloin
vielä kaikesta harhaoppisesta tieteellisyydestään huolimatta
ihailevaan sävyyn, samoin kuin olisi luullut löytyvän ne monet
muut liikkeen mukana kulkeneet ja sittemmin ulos tulleet lähteet,
jotka nimesivät Pierre Malatais'n/Norman Williamsin/ Apjoilnen
hyävksikäyttäjäkseen ja vahvistivat omalta osaltaan myös Anitan,
eli todellisuudessa Pia Hellertz nimisen ruotsalaistutkijankin esiin
tuomia väittämiä.
Mutta
ehkä he kaikki näyttävät olevan sama delegitimoitu henkilö,
jonka puheita ei pidä ottaa tosissaan. Löysin linkin Hellertzin
kirjoittamaan artikkeliin ylen arkiston jutun yhteydestä ja se oli
otsikoitu näin: Mitt första möte med en manipulativ sekt, ja
kyseinen artikkeli pitää sisällään myös alkuperäisen Gaialand
pamfletin tekstin vuodelta 1991, sekä lisäksi maininnan että
Hellertzin myöhemmin saamien tietojen mukaan Apjoilne olisi
polttanut hänen Suomen leiriin lähettämänsä pamfletit.
Pamflettien kohtalo kieltämättä kuulostaa malliesimerkiltä
delegitimaatiosta, ja mikäli tällaista kilpailevien selitysmallien
sensuuria tapahtuu, on se merkki totalitarismista, mikä sinällään
jo poissulkee tasa-arvoisuuden maailmankuvallisten selitysmallien
väliltä ja jättää tien auki monelnaiselle despotismilla ja
diktatuurille, eli mielivaltaiselle vallankäytölle.
Sarmelan
analyysistä vielä sen verran, että jos tieteentekijät
ihmettelevät miksi heitä ei oteta vakavasti, niin tällaiset
analyysit, ja kriittisten lähteiden mielivaltainen lyttääminen
vieläpä siten, että asioista vähänkin perillä oleva henkilö
näkee nopeasti, etteivät Sarmelaa kiinnosta kuin hänelle mieluisat
faktat, lähdekriittisyydestä viis, kyllä takaavat sen, että
tieteen arvovalta tiedon tuottajana rapisee, ja on vaarana, että
koko tieteellisestä metodista tulee väärinkäytön seurauksena,
vain uskonto muiden mielivaltaisten selitysmallien seassa.
(cut
outs)
– eikö
permakulttuurinen ole yhtä kuin luontaistalous, joka käytännössä
tarkoittaa osan ottoa jätteensä kierrättävään paikalliseen
ekosysteemiin erotuksena ekosysteemiä syrjäyttävälle luontoa
jätteeksi prosessoivalle tuhotaloudelle? –
Jotta
leirin olisi voinut ottaa vakavasti, jotta lapinkyliä ja kotia
paljon kiertäneet poromiehet eivät olisi nauraneet
elämäntapaintiaanien kyhäämille teltoille, jotta leirin
omavaraisuus olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, olisi
leiriläisten tullut perehtyä paikallisten tai ainakin arktisten
alueiden alkuperäiskansojen tapoihin ja menetelmiin, ovathan mm.
kota ja jurtta oikeasti talviasuttavia asumuksia, ja pyrkiä
varautumaan talvikauden oloihin jo hyvissä ajoin.
http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/iriadamant.pdf
http://www.kittilalehti.com/arkisto/intiaanikylan-vauvalla-oli-12-kummia.html
http://www.piahellertz.com/Gaialand.pdf
iJacques
Derrida 1983: Racism's Last Word ja kriittistä tulkintaa esseen
johdonmukaisuudesta esim. Alexander Argyros: Blessed Rage for order:
Deconsturction, Evolution and Chaos
iiYle
arkisto, Kittilälehti?
iv
Kanadalaisesta dokumentista poimittujen tietojen mukaan: ”Former
cult member indicates that members were not allowed to seek medical
help, that Maltais decreed himself a healer and refused outside
medical attention.” Three people were to die as a result of this:
Gilles Bedard (France) in 1990, Gerard Gauthier (France) in 1994,
Giska- age 3 in Northern Finland.
(https://retirenicaragua.wordpress.com/2014/02/12/canadian-documentary-of-the-cult-ecoovie/)