Koprofiili-Onanisti eli Kuvittelun väkevyydestä

Täysistuntoa istuttiin verenmaku suussa, välillä seisten demonstroiden aitoa närkästystä: `Minä en ole absentti!´ Äänestäjät olivat valintansa tehneet ja valinneet poissa ja paikalla olijat. Ajat sitten. Hetki sitten. Oli äänestetty, se oli pääasia. Velvollisuuksia oli toteutettu. Oli myös tehty tutkimuksia äänestyskäyttäytymisestä: Henkilöitä pyydettiin arvioimaan tuntemattomien ehdokkaiden kasvokuvien perusteella ketkä näistä ehdokkaista tulisivat valituksi. Ei ole varmaa kerrottiinko tutkimukseen osallistujille mihin. Oliko sillä mekitystä? Demokratia on varsin kaunis asia, esteettinen luonteeltaan. Tutkimustulokset vahvistivat teorian. Edustavan näköiset ehdokkaat – on ehdottomasti oltava hyvät hampaat ja miellyttävä hymy, symmetriset kasvot – arvioitiin tulevan valituiksi. Samat kasvot todellisissa vaalijulisteissa vahvistivat asian. Poikkeukset vahvistivat säännön: `Minä olen aina äänestänyt Juan Carlosia, hän oli jo isäni ehdokas.´ Onko tarpeen huomauttaa, että kyseinen Juan oli alunperin vasemmiston ehdokas, jolla oli isä Ramirezin tuki takanaan. Myöhemmin saman niminen kaveri pääsi läpi amerikkalaisten tukeman oikeistojuntan nimellisissä vaaleissa. Vähäpätöinen, mutta sitäkin tylympi Juan Carlos, jonka kasvot heijastelivat hänen luonteensa lakonista häijyyttä häpeilemättä, sai odottamattoman äänivyöryn. Tämä tuli juntalle yllätyksenä, vaikka vaalit olivatkin sinänsä mekityksettömät. `Eihän se ylensyönyt rasvamaksa edes kampanjoinut. Vaimo varmaan patisti ehdollekkin.´ Nykyinen ministerinsalkkuaan varsin itsetietoisesti kantava Juan Carlos on hyvin menestynyt opprtunisti, jonka oikeaa nimeä ei tunne juuri kukaan.

Eräs lehtimies esitti mielipiteensä hallituksen istunnosta kuiskaten tarkoituksellisen äänekkäästi: `Jos päätoimittajani olisi oikeasti kiinnostunut politiikasta artikkelini otsikko olisi ”Ylidramaattinen farssi eduskuntatalolla”.´ Ja nauroi kuivasti. Hän esitti elämäänsä kyllästyneen lehtimiehen rooliaan varsin vakuuttavasti, mutta hänen teatterimaskinsa rakoili paljastaen hetkittäin sisällä vallitsevan persoonattoman tyhjyyden; harkitun kyllästyneiden ilmeiden välillä oli selvästi havaittavia ilmeettömyyden hetkiä. Juuri sitä tyyppiä, joka suoltaa paskaansa konemaisella pieteetillä ja taatusti ansaitsee palkkansa.

Istunnossa käsiteltiin oikeistohallituksen esityksestä viemärilaitoksen yksityistämislakia, jonka nojalla kunnat voisivat myydä paskaputkiverkkonsa vikoineen päivineen yksityisille tahoille, jotka sitten maksimoisivat laitoksen toiminnan, varmistaisivat toimivuuden ja huollon tuottaen tietenkin samalla vielä tulosta. Mallin toimivuus oli testattu Italiassa ja joissakin muissa välimeren maissa. Vasemmisto-oppositio äänesti luonnollisesti negatiivisesti. Oikeisto äänesti aivan yhtä luonnollisesti hankkeensa puolesta. Minä olin ainoa onanisti. Annoin ääneni kääntyen jyrkästi vasemmalle etsien lähintä wc:tä, välittämättä siitä, että vasemmiston riveissä oli hyväksytty kovaa haukkuva, mutta hampaaton rooli, jonka mielekkyyttä sitten ylläpidettiin enemmän tai vähemmän teatraalisin elkein. Minä hoidan mielenterveyttäni toisin.

Reaalitodellisuudessa viemärilaitos oli jo käytännössä yksityistetty. Oikeisto halusi kyseisellä lailla vain varmistaa kädenjälkensä pysyvyyden. Upeasti kiillotettu miesten pikkula ikään kuin todisti oikeiston puolesta, vaikka viemärilaitoksen toiminta-alue alkoikin vasta pönttöjen hajulukkojen tuolla puolen. Tahrattoman puhtaasta peilistä kuvajaiseni taas todisteli edellämainittua tutkimusta äänestäjien vastuullisuudesta. Liiankin luonnollinen hymy kuin valettu ihonkaltaiseen ainekseen, hymykuopat pisteenä iin päällä. Muutenkin hyvin suittu olemukseni ei heijastele mitään sisäisiä tuskatiloja tai kieli pinnan-alla kytevästä epäonnistumis-potentiaalista. Tiesin edustavani vasemmiston myönnytyslinjaa. Populismin säännöt tuntien oli valittu nuorekkaita ja sanalla sanoen hyvän näköisiä ehdokkaita. Poliiittiset meriitit muuttuivat yhtäkkiä toissijaisiksi ja minäkin sain mahdollisuuteni. Palkka oli kieltämättä hyvä ja aina välillä sain tuntea minunkin mielipiteelläni olevan merkitystä, mikä oli tietenkin totta vain niiltä osin, miltä se yhtyi puolueen linjaan. Haittasiko se minua? Aluksi olin varsin tyytyväinen, olinhan tottuneesti, joskin negatiivisesti, äänestänyt vasemmistoa, mutta poliittisen maailman realiteetit jäytivät minua kuin ihonalaiset loiset.

Opetellessani runkkaamaan minua vainosivat toistuvat kauhukuvat siitä, mitä siemennesteelleni tapahtuisi kaatopaikalla. Ehkä auringon ja kompostikäymisen lämmössä jonkin muovin mutkassa siemenestäni voisi kehittyä kammottavia epäsikiöitä. Voitte kuvitella, mitä teratoomaan tutustuminen tv-dokumentin välityksellä sai aikaan. (teratooma: tavallisesti munasarjoissa tai kiveksissä esiintyvä kasvain, joka saattaa sisältää hampaita, hiuksia, ihoa, toimivia talirauhasia, lihaskudosta, ärsykkeisiin reagoivia hermosoluja, ja jopa melkein täysin kehittyneitä silmiä ja muita elimiä.) Onneksi olin silloin jo hiukan vanhempi, muutoin olisin saattanut seota, sillä runkkaamatta minä en olis kyennyt olemaan. Kammoni ollessa pahimmillaan pidi huolen siitä, että hävitin siemeneni polttamalla. Kosteasta paperista lähtevä vinkuva ääni oli joskus tehdä minut hulluksi. Se toi mieleeni jään päällä kuolevan siian, jonka viimeiset hengenvedot vinkuivat jäätyvissä kiduksissa.

Millä sinä kiihottaisit itseäsi kaakeloidussa wc-kopissa tuijottaessasi pöntössä väreilevää vedenpintaa? Minun ei tarvinut ajatella juuri mitään. Usean huonosti nukutun yön jälkeen väsymys oireili itsepintaisena erektiona. Riitti, että sulki silmät ja epämääräisen kiihottavat asetelmat täyttivät tajunnan. Seksuaalisuus tulee selkrangasta ja tajunnan alta, päältä, sivuilta ja ulkopuolelta. Glandulaariselle taajudelle virittyneenä nytkyttelin haarojani runkkaamisliikkeiden tahtiin ja siemeneni purkautuivat kuin pohjimmaiset sappinesteet viimeisillä voimilla oksentaessa venyvinä pisararihmoina. Iäksi katoavaa ainutkertaista veistoksellista kauneutta pytyn valkoisessa kulhossa taustanaan viemärin vaaniva pimeä paskantahrima kadotus. Siinä jotain viemärilaitokselle. Tällä te pojat ja tytöt tienaatte elantonne, tällä ja paskalla ja kaikella sillä, mitä viemäreihin päätyy. Tämä on teidän leipäänne ja osakkeenomistajien osinkoja. Kuvittele: `Osakesalkustani 7,8% on silkkaa paskaa, käytettyjä kondoomeja, menstruaaliverta, oksennusta ja virtsaa (joka enää harvoin on puhdasta, steriiliä ehkä, muttei puhdasta; Joo, mie kusin siihen A-niinku amfetamiini, B-niinku bentsot, C-niinku cannabis...), joten osaketuloni ovat varsin vakaalla pohjalla. Sijoita ruokaan ja viemäröintiin, sanon minä. Ihmisen on aina pakko syödä ja jos syö, on pakko ulostaa.´

Palatessani istuntosaliin kovaäänisesti kuiskaava lehtimies vihjaisi ensin kuvaajalleen, jonka kameransulkijan nopeudella toimivat refleksit säpsähtivät toimintaan kuin horroksesta, ennen kuin huomautti avonaisesta sepaluksestani. `Onkos kansanedustajalla kommenttia?´ Minä selvensin hänelle lukeneeni Hurjat Pojat jo teininä ja että se, että rasvasin persereikäni paksulla vaseliinilla aina ennen kotoa lähtöä ei suinkaan tarkoittanut sitä, että minä olisin homo. Se tarkoitti vain sitä, että mielestäni oli hyvä olla varautunut kaikkeen.

Jäämerestä ongitut määrittelemätöntä ainesta sisältävät jätetynnyrit muodostuivat mahdolliseksi ongelmaksi Venäjän valtaapitävien oligarkien eli kansakunnan julkisuuskuvalle. Murmanskissa yksityisen ongelmajätelaitoksen johtajaksi ja ylpeäksi omistajaksi ilmoittautunut vahvasti humaltunut mies signeerasi ongelman omakseen pikkutunneilla Nastrovja yökerhon kabinetissa. `Silvuplee, höh, pikkujuttu. Rahantuloa ei voi estää. Jos sitä on, sitä tulee. Son niinku magneetti.´ Kotosalla yhtiökumppaneita ei oikein viitsinyt hermostuttaa kohta saapuvan junarahdin sisällöllä varsinkin, kun ei halunnut kiinnittää huomiota edustustilin valonarkoihin veloituksiin. Monenlaista paskaa oli kyllä käsitelty tässäkin lafkassa, muttei vielä näin ongelmallista. Liikelaitoksen palveluvastaava Riitesuo päätti hoitaa pikku töppäyksensä kaikessa hiljaisuudessa. Hän järjesti niin, että sulju tumpattiin pääpaskaputkeen, ja jos sillä olisi vaikutusta puhdistusprosessiin, hän voisi vedota tietämättömyyteen, jolloin aineksen oletettaisiin joutuneen verkkoon tavanomaista reittiä asiakkaiden toimesta. Yhtiön osakkaat kättelivät Riitesuota auliin lämpimästi Venäjän matkalla hankituista ennenkuulumattoman suuruisista konsultointipalkkioista, jotka kohentaisivat huomattavasti laitoksen arvioitua tulosnäkymää. `No ei se ollu oikeastaan mittään, poilla oli paha puluma ja mie selevitin sen niille.´

Saostustankkien odottamaton lämpeneminen johti tutkimuksiin ja vaikka tunnistamaton aines ei ollutkaan aivan yhtä radioaktiivista kuin Tsernobylin laskeuma, sen myrkyllisyysaste oli varsin huomattava. Aines saastutti koko viemäriverkon ja lopulta kävi ilmeiseksi, että koko puhidistuslaitos olisi uusittava, saastuneet putket olisi kaivettava ylös ja mahdollisesti jopa niitä ympäröivä maa-aines vaihdettava. Jäteveden analyysit antoivat olettaa, että kyseessä saattaisi olla jopa tarkoituksellinen terroriteko, joka toteutettiin uudenlaisella bio-aseella. Iskun tekijöistä ei tullut varmaa tietoa, vaikka terroriepäilyjen tultua julki, sen tekijöiksi ilmoittautuikin muutamia epämääräisiä järjestöjä. Aineen itsensä eristäminen osoittautui hankalaksi, sillä sen varsinainen myrkyllisyys oli epäsuoraa ja ainetta tutkittiinkin lähinnä sen vaikutuksen kautta. Harmittomat, joskin pahanhajuiset viemärikaasut villitsivät iholla eläviä bakteerikantoja, tavallisia homesieniä ja leviä tehden niistä ja niiden tuottamista yhdisteistä milloin syövyttäviä, milloin äärimmäisen karsinogeenisiä puhumattakaan radioaktiivisuudesta. Aineen todettiin aiheuttavan myös muutoksia DNAssa, niin eläimillä, ihmisillä kuin tutkituilla piene-eliöillä.

Loppusijoituspaikaksi tuli lopulta noin 2,5 kilometrin syvyyteen peruskallioon louhittu ja lyijykerroksin eristetty kammio, jonne hyvin aktiiviseksi luonnehdittu saastunut paskameri maa-aineksineen ja muine purkujätteineen dumpattiin. Jotkin tutkijat olivat kyllä sitä mieltä, että aines olisi ensin stabiloitava ja sen vaikutukset jäteveden bakteerikantoihin tutkittava mahdollisten pitkän aikavälin ongelmien ehkäisemiseksi, mutta moinenhan olisi vienyt aivan liian kauan, joten ongelma julistettiin hoidetuksi sopivasti vaalien alla.

Kuinka tietoinen itsestään 23-vuotias syntymätön sikiö voi olla? Aavistaako se olevansa väärässä paikassa kasvaessaan munanjohtimessa eikä kohdussa? Entä olento joka syntyy itsehohtavaan hämärään kellumaan vellovaan paskamereen? Olento, jolla ei ole tietoa mistään muusta? Olento jolla on ehkä minun DNAni? Säteily ja yliktiiviset bakteerikannat pitivät lasta hyvänä. Lämpötilakin oli juuri sopiva. Istukattomana sillä ei tietenkään ollut napaa. Se söi kuplivaa paskaa ja sanoinkuvaamattomia sattumia omassa liemessään kuin syntyneenä katettuun pöytään tai paremminkin täyteen keittokulhoon niin kuin hai hampaat terävinä jo kohdussa, sellainen, joka syödä mussuttaa siskojaan ja veliään kunnes jää yksin omaan liemeensä. Silloin on otollinen hetki syntyä valmiina kohtaamaan maailma satojen miljoonien vuosien täydellistämillä aisteilla.

Tässä alati muuttuvassa lietteessä koprofagi, joka itsekin eli jatkuvassa mutaation tilassa, oppi tuntemaan ainoan maailmansa täydellisenä ja rakasti sitä haaveillen siitä nukkuessaankin. Se oli kaksineuvoinen ja paritteli itsensä kanssa lopulta jatkuvasti, mutta maailmansa ahtaudessa se tuli syöneeksi oman jälkikasvunsa. Oli vaarana, että se kuolisi sukupuuttoon, niin kuin saharan krokotiilit, jotka söivät nälkäänsä kamelinpaskaa ja poikasiaan, mutta tuntemattoman aineksen saastuttaman lietteen vaikutuksesta tämän olennon solut pystyivät uusiutumaan heikkenemättä niin kuin bakteerit tai jotkin harvinaiset syöpäsolukannat. Oi mitä ikääntymistutkijat olisivatkaan antaneet päästäkseen tutkimaan tätä huikeimpien visioidensa konkretisoitumaa.

Sitä tämä olento ei tiennyt, että sen maailma oli alkanut kohota kohti maan pintaa hitaammin kuin kupla hyhmäisessä glyseriinissä kuvattuna hidastettuna. Syövyttävät suolikkasut olivat vuosisatojen saatossa alkaneet rappeuttaa kammion kattoa ja niistä syntyvä sedimentti taas oli pohjalle kertyessään vuorostaan alkanut nostaa kammion pintaa.

Aika sen kammiossa oli erilaista, sen täytyi olla, jos rakastaa ravintoaan, sitä on yllin kyllin ja pystyy parittelemaan itsensä kanssa, ajan kokee varmasti hyvin erilaisena. Ainoa suru, jonka koprofagimme kohtasi, oli tietoisuus omien jälkeläistensä kohtalosta, mutta hän hyväksyi sen maailmansa rajallisuudesta johtuvaksi välttämättömyydeksi eikä antanut sen häiritä jatkuvaa onaniaansa. Näin hän kulutti loputonta aikaansa unelmoiden avarammasta maailmasta, kunnes kerran hänen ajattomaan aikaansa alkoi tihkua muistojen kaukaisia makuja tuoreesta ihmisjätteestä – niitä, joista hän oli niin hartaasti ja kaihoten unelmoinut – ja hän heräsi kuin kuoruituen munasta maailmaan, jossa hänen visvaisena vellovalle iholleen puhalsivat tuoreen paskan kyllästämät tuulet. Hän riemuitsi vavahdellen matomaisessa ruumiissaan ja ejakuloi emättimeensä vapautuneesti. Silmänkantamattomiin saastaa, kuplivaa jätettä ja ah niin ihania sattumia. Koprofiilin unelmien täyttymys. Uusi avara maailma oli juuri sellainen, kuin se oli unelmoinutkin.

ex nihilo nihil fit

This is my active dying process

letting myself go

as I discover me

to be more than what I was

and the more I become
the more to give away

and thus exhaust my potential

I serve my time

until it is interrupted
by what I could not overcome

Scour to the bottom

(and through that flimsy concept)

down to the origin of the world

to find my deeper nature

trace the purpose
and follow it back

the way it transformed

from the initial will to be

to when it becomes

the will to die

I expect ecstatic joy

to counter the pain of being born

and complete the circle

to re-create the perfect harmony

that my life ruptured

from the monstrous origo

I have become

to fall in love with nothing

after everything else is gone for me

and absolute freedom is renewed.

To see you

For all the distractions
– I am ADHD
I can see you

Though everything happens
at the same time

I can see

the forest for the trees,

the predator for the prey

I can follow the traces

trailing in the mind

and still be here

my body in the world

to see you

and look at you alone,

as you are in the moment,

cut the moment out of history

see you against the background space

in stark contrast

the being in defiance of nothingness

with all the world;

mind's eyes and cultures

places in time

your eyes and the distant thunder

of the same green

we in relation to the world
– these things to see you

in context

and remember what we share.

The Queen is Sick (the mother has seen too much)

I know all the secret names;

they are arbitrary

  -- but how can a mother be

in a dying world?

I found a bridge

but it was in the Terrain

and could not be used

between us

because it wasn't a sign

it was just a bridge

not in the obvious place

but animals had used it

there were traces

in the snow

I crossed and got lost

but only for a while

and then I went back

to where I had been

and it was now a human place

and there are these signs
-- so how can a mother be?

She has to believe

She is the Queen

and She can never know

even if the world was dying

but she lives in a human place

and if there is a future

for these the traces that point there – beyond

like Us

We can find Her

and the world as we know it

was not dead after all

it only came close

and the mother could only hope

(it is so very human)

but we who are not the Queen

we now know that the Terrain isn't arbitrary.

Marjoista ja yhteiskunnasta

Tänään oli puhetta marjojen myyntihinnoista http://yle.fi/uutiset/poimija_poyristyi__puolukasta_maksetaan_vain_euro_kilolta/9128522. Eilen puhuttiin siitä mietn paljon marjaa maastosta voikaan löytyä ja kuinka paljon sillä voikaan tienata: http://yle.fi/uutiset/thaipoimija_paiskii_13-tuntista_tyopaivaa__hyvalta_paikalta_olen_poiminut_200_kiloa_mustikkaa_paivassa/8189835 Poimija saa puolukkakilosta 1€ ja mustikasta 1,20€ kilota. Marjan hinta oli kohdillaan, silloin kun kuluttajat arvostivat sitä terveellistä ja puhdasta ruokaa, jota marjatkin ovat. Vai oliko se kuluttajista kiinni? Vai oliko se kenties kiinni yhteiskunnasta? Kenties siitä, että tehokkuus ja volyymi syövät tuotannon arvoa? Toki esim. hillan kohdalla arvostus on suhteessa muihin ylimitoitettua kai lähinnä siksi että se on harvinaisempaa kuin muut, ja moni asia on niin kallista vain siksi, että se on harvinaista vaikka sillä ei sinänsä arvoa muuten olisikaan.
Kehitys meni kuitenkin niin, että kuluttajat halusivat yhä halvempaa ja halvempaa ruokaa, ja halusivat mielummin laittaa yli jäävän rahansa johonkin muuhun. Ja tässä kehityksessä kannustamassa mukana oli yhteiskunta, joka halusi tuoda sitä hyvinvointia ja luksusta elämiimme. Ja sitten siinä kävi niin, että tehokkuusajattelu ja tuotannon keskittäminen, johon Suomessakin siirryttiin ihan tietoisesti ja suunnitelman mukaisesti, teki meille pikku temput.ⁱ Jos vertaan kaupan hintoihin minulle jää esim. kasvattamistani punajuurista hulppea noin 4 centin tuntipalkka, jos siis lasken kannattaako minun niitä kasvattaa vai ostaa ynnätessäni yhteen kokonaissadon ja sen kasvattamiseen käyttämäni ajan. Vertailukohtana sanottakoon, että katukauppahintojen perusteella, jos kasvattaisin 200g cannabista, saisin siitä 4000€ puhtaana käteen. Riskinotto siis kannattaa, ja se juuri on yksi moisen kieltolain ongelmista, nimittäin kysyntää Suomassa riittäisi.

Ja tätä ajatusta seuratessa se vallitsevan yhteiskunnan heikkous, vai pitäisikö sanoa looginen epäkohta, löytyy, sillä se mitä tehokkuusajattelu ja keskittäminen on tehnyt, on juurikin tässä: mitään ei kannata (rahallisesti tai lain mukaisesti) tehdä, jos sitä ei tee niin tehokkaasti, että voit myydä työsi/tuotteesi kilpailijoita halvemmalla ja silti saada voittoa. Ja nimenomaan sitä maksimaalista voittoa. Ja voiton maksimoinnissa riskinottokyky on kai siis keskeistä, silloinkin kun kyse ei ole vain casinotaloudesta ja pörssikeinottelusta, sillä mm. suuret öljy-yhtiöt päättivät ottaa sen riskin, että kuten data jo aikanaan näytti, se saattaisi johtaa suuriin ilmastollisiin ongelmiin.ⁱⁱ
Sellaista on siis markkinatalous, ja poliittinen ”oikeisto” polkee työläisten oikeuksia sillä verukkeella, että ei niitä oikeuksia Kiinassakaan ole, ja kaikki arvotetaan rahalla. Sosialismi ja Kommunismi ovat silti kauheita ja läpimätiä järjestelminä, mutta kyllä työläisten pitää tyytyä samaan asemaan kuin moisissa ”kehitysmaissa”. Näetkö tässä ajatuksessa loogista ristiriitaa? Itse asun maaseudulla, voisin jopa sanoa, että metsässä, ja olen vaihtanut arvoperusteeni laatuun rahan sijasta, sillä se mitä saan tuottamalla ja keräämällä ruokani itse ja minimoimalla rahan tarpeen, on juuri elämänlaatua. Enkä haluakkaan kilpailla, en kiinalaisen työläisen kanssa tinkien oikeuksistani ja vapaa-ajastani, enkä naapurini kanssa siitä kummalla on komeammin kiiltelevä auto. Se raha ja maksimaalinen voitto on paska mittari elämänlaadulle.
Luin taannoin erään kirjanⁱⁱⁱ, jossa puhuttiin siitä miten nykykapitalistisen arvojärjestelmän "voittaja" heijastaa arvomaailmaamme, ja tuota voittajaa kuvaa hyvin narkomaani, joka haluaa maksimaalisen hyödyn/mielihyvän minimaalisella vaivalla, aivan samalla tavalla kuin huippupalkkaiset idolimme (ja tässä ei ole väliä puhutaanko pankkiirista vai popparista), joille maksetaan tähtitieteellisiä summia siinä missä tavallinen työläinen joutuu hikoilemaan tosissaan edes jonkinasteisen elintason säilyttääkseen. Moinen rapauttaa moraalia motivaatiosta puhumattakaan, ja kilpailu muuttuu yhä verisemmäksi ja julmemmaksi mitä enemmän resurssit kasautuvat harvoille, eikä siellä huipullakaan varmaan kivaa ole, sillä jos tuo rahallinen menestys on se mittari, ei siinä paljon vaikuta henkisestä kasvusta puhua samassa lauseessa, saati sitten hyvinvinnista tai edes etiikasta, vaikka ”arvoista” muka puhummekin.

Luin myös Nasan rahoittamasta tutkimuksesta^iv siitä, minkälainen yhteiskuntarakenne olisi pitkässä juoksussa sivilisaatiomme kannalta kestävin. Artikkeli, jossa tutkimuksesta kerrottin esittää asian niin, että kommunismi olis heidän malliensa mukaisesti kestävin järjestelmä. On vain muistettava, että historiallinen kommunismi ja tässä tutkumksessa tutkittu tasavertaisempi yhteiskunta eivät ole sama asia vaikka kyseisessä artikkelissa se jää sanomatta.

Itse en koe että tällaiset vastakkainasettelua ylläpitävät vasemmisto vs. oikeisto asettelut, tai tasavertaisemmasta yhteiskunnasta puhuminen kommunismina on kovin järkevää tarkoituksen kannalta, koska monille kommunismi on kuin punainen vaate ja kantaa valtavaa historiallista ja kulttuurista painolastia, siis sanana. Toisen hyvä on toisen paha. Siksi koenkin, että asioista pitäisi pystyä puhumaan käytännönläheisemmin, eikä aina vain vetää natsi tai kommarikorttia.

Tuo Nasan tutkimushan siis selvitti sitä minkälaisella resurssienjaolla yhteiskunta voisi toimia kestävämmin kuin ne kaikki histroian saatossa romahtaneet sivilisaatiot, enkä esim. itse koe että Neuvostoliitossa olisi toteutettu sitä mallia, mitä tuossa tutkimuksessa kuvataan, sillä Neuvostoliittohan romahti, ja itse koen, että se romahti juurikin samoista syistä, kuin mitä tuossa tutkimuksessa kuvataan.

Sille on se ja sama miksi sitä sanotaan, jos systeemi käytännössä tarkoittaa jakoa etuoikeitettuun eliittiin ja vähällä kituuttavaan kansaan. Suomessa nimenomaan se, että aikanaan vasemmisto ja oikeisto istuivat samaan pöytään hakemaan käytännön ratkaisuja tuotti sen hyvinvointimallin, jota nyt ajetaan alas, koska rahaa ei ole. Täytyy muistaa, ettei rahaa ole aina ollut olemassa sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, eikä raha voi loppuviimein olla se mittari, jolla asioiden arvoa mitataan. Siinä esim. Vasemmistoliiton Li Andersson on oikeilla jäljillä tuoreessa maaseudun tulevaisuudessa julkaistussa artikkelissa^v.
Mutta ei Keskustan Mikko Kärnäkään Anderssonia blogissaan kritisoidessaan^vi täysin väärässä ole – vaikka Kärnälle tuntuukin olevan hyvin tärkeää olla nimenomaan eri mieltä vassarien kanssa ja kunnostautuu usein ilkkumalla kun vastapuolen ehdotukset saatiin nurin – sillä jos ruuantuotanto nykymuodossaan ajetaan alas liian nopeasti, ei siitäkään hyvä seuraa, ei kansallisella tasolla, eikä se varmaan nykymuotoisesta ruuantuotannosta elantonsa saavia ilahduta muutenkaan, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ympäristöä kuormittavista ja eläinrääkkäykseen perustuvista tehotuotantomalleista olisi luovuttava.
En voi vastustaa kiusausta panna herra Kärnää pikku piikillä, sillä se ei ollut mitään kommunismia, kun Margaret Tatcher ajoi alas brittiläisen hiilikaivosteollisuuden. Tämä oli teko, jota motivoi nimenomaan poliittisten vastustajien kukistaminen, sillä olivathan kaivostyöläisten liitot vahvoja ja hyvin punaisia ideologioiltaan. Silloin ei tuhansien ja taas tuhansien ihmisten elinkeinon tuhoaminen paljoa painanut, kuin ei painanut sekään, että hiiltä alettiin tuoda kaukaa Australiasta asti, sillä saavutettiinhan siinä suuri voitto vassareista ja päästiiin tahkoamaan sitä rahaa ja yksityistämään valtion palveluita.
Jos sitä toimivaa mallia haluaa hakea, niin kannattaa katsella 60-luvun Suomea, joka oli riippumaton ja itsenäinen, ja kaiken lisäksi omavarainen. Tässä viittaan taas Pellervon artikkeliin vuodelta 1966 otsikolla: "Entä nyt kun omavaraisuus on saavutettu?" ...näin jälkiviisaana voin todeta että metsään meni, sillä tässähän ollaan riippuvaisia todella sairaasta systeemistä.

Ollakseni tasapuolinen, on minun osoitettava kritiikkiäni myös Li Anderssonille. Maaseudun tulevaisuudessa todetaan näin: "`Hiljaisille´ metsänomistajille hän kehittäisi porkkanaa puun myynnin lisäämiseksi. Sukupolvenvaihdosten verohelpotukset sen sijaan eivät saa ymmärrystä.”

Tässä kohtaa viimeistään Andersson, ja sen myötä vasemmistoliitto, menettää ääneni, sillä Andersson ei selvästikkään välitä siitä kuinka paljon puuta kuutiona per hehtaari Suomessa on jäljellä sadan vuoden takaisesta. Hänkosiskelee tässä selvästi teollisuutta, mutta kyseessä ollessa varsin keskustalainen julkaisu, sanoma on suunnattu myös lehteä lukeville pienmetsänomistajille, jotka ovat hävinneet metsäteollisuuden ostohintakehityksessä viimeiset 30-40 vuotta. Andersson ei selvästikkään joko ole teitoinen suomalaisen päätehakkuisiin perustuvan metsänhoitopolitiikan tuhoisuudesta luonnolle tai sitten hänellä ei kiinnosta poliittisista syistä, sillä täytyyhän hänen kosiskella myös metsä- ja paperiteollisuuden työntekijöitä lausunnoillaan, sillä siellähän ne perinteiset vasemmiston äänestäjät ovat. Minulle metsät ovat suuri rikkaus, vaikka käytänkin puuta lämmitykseen ja rakentamiseen. Jatkuvaan kasvuun perustuva vähittäinen metsien käyttö, joka ei jättäisi arpia luonnonmaisemaan ja tuhoaisi ekotyyppejä ei varmaankaan ole teollisuuden mieleen, sillä on taloudellisesti kannattavampaa avohakata suuria alueita, jotta teollisuus saisi tarvitsemansa puun halvalla. Tässäkin kilpailemme maailmanlaajuisilla markkinoilla tinkien eettisistä ja ekologisista arvoista, koska markkinoille tulee jatkuvasti halpaa avohakattua puuta, jonka kanssa suomalaisenkin metsäteollisuuden on kilpailtava. >Tähän kohtaan on lisättävä tarkennus, sillä vaikuttaa siltä, että Andersson halusi itsekin tarkentaa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa esitettyjä ajatuksia ja puolueensa linjaa, tämä siis Li Anderssonin omilta sivuilta:

" Biotaloudessa näen suuria mahdollisuuksia. Puupohjaiset korkean jalostusarvon tuotteet ovat vientivaltti ja ympäristön ja ilmaston kannalta kestävä tulevaisuuden suuntaus. Tarvitsemme jatkossakin korkeaa osaamista ja tuotekehitystä sekä käytännön tekijöitä koko Suomessa. Sipilän hallitus valitettavasti nojautuu metsään liikaa. Kaikkia ongelmia ei voi ratkaista käyttämällä enemmän metsää. Metsät ovat vihreä kultamme, mutta vain jos käytämme niitä vastuullisesti luonnon monimuotoisuudesta ja ilmastonmuutoksen torjunnasta huolehtien." http://liandersson.fi/tarkeita-tarkennuksia-vasemmistoliiton-maatalouspoliittisesta-linjasta/

Näyttää siis siltä, ettei kaikki kritiikkini Anderssonin sanomaksi laitettua kohtaan ollut täysin linjassa hänen todellisten ajatustensa kanssa.  

Kirjoitan tämän sitä päivää odotellessa, kun puolue- ja henkilövaalien sijasta saamme äänestää käytännön asioista suoraan. Nykymenolla on harmittavan selvää, että kaikki on yhtä lehmänkauppaa ja jokainen päätös tulee ulos kompromissien rampauttamana. Viimeisimpiä esimerkkejä tästä lienee perustulokokeilu, joka raiskattiin hengiltä ideologisesti värittyneissä kabineteissa. Mikäli olen perustulomallia oikein ymmärtänyt, oikein toimiessaan se hyödyttäisi kansantaloutta kvantitatiivisesti nimenomaan ruohonjuuritasolta käsin, mutta kokeiluun kelpuutettu versio on lähinnä järjetön, mutta siitä on kirjoitettu paljon muuallakin, enkä käsittele sitä tässä sen enempää.

iTästä hyvänä esimerkkinä Pellervossa 29.1. 1966 julkaistu artikkeli vuodelta: Entä nyt kun omavaraisuus on saavutettu?

iihttp://www.hs.fi/ulkomaat/a1436411747777

iiiTimothy S. Murphy: Wising Up the Marks: The Amodern William Burroughs

iv: http://dailycaller.com/.../nasa-funded-study-the-way-to...

v:http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/.../li-andersson...

vi(http://mikkokarna.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222001-li..

Purpose manifesting.

The Dark Mountain artist collective (http://dark-mountain.net/) calls for new modes of writing in their manifesto, or to be more precise, they want artists to rewrite the map to match the condition to reinstate the importance of the narrative even if our narratives are devoid of that authority that the master's voice gave it in the past.

”If we name particular writers whose work embodies what we are arguing for, the aim is not to place them more prominently on the existing map of literary reputations. Rather, as Geoff Dyer has said of Berger, to take their work seriously is to redraw the maps altogether — not only the map of literary reputations, but those by which we navigate all areas of life.

Even here, we go carefully, for cartography itself is not a neutral activity. The drawing of maps is full of colonial echoes. The civilised eye seeks to view the world from above, as something we can stand over and survey. The Uncivilised writer knows the world is, rather, something we are enmeshed in — a patchwork and a framework of places, experiences, sights, smells, sounds. Maps can lead, but can also mislead. Our maps must be the kind sketched in the dust with a stick, washed away by the next rain. They can be read only by those who ask to see them, and they cannot be bought.” (http://dark-mountain.net/about/manifesto/)

The thing I most appreciate about this manifesto is that it uses the metaphor of cartography to understand literature and its function; the stories are our maps and they frame and contextualize the ideas we have and thus have direct implications on the systems we lead. The biggest thing, the reason why we really are in need of new modes of literature, is that literature along with practically all forms of art have become useless as the post modern condition of late capitalism rendered everything equally meaningless as even scientific narratives have been rendered equal with fairy tales, just stories among stories all of which have no other purpose then that of entertainment if we assign to this absolute cultural relativity, and this I mean collectively, because it is granted, that on individual level some of us have faith – righteous or not. 

                            http://www.guide-to-the-universe.com/images/hubble-volume.jpg

Meaning requires a context, but if we are that obsessed with freedom that we cut ourselves loose of everything, never commit to any narrative (out of fear, uncertainty or alienation), neither pain nor pleasure can have any purpose other than itself. Art for art. Me for me. My cock for my cock.

So, what we actually need is criteria to evaluate the stories, something to help us assess what is actually a "good" narrative. If we are all beyond good and evil there is no way to make such assessment, and if we interpret all contextualization as totalitarian and evil as has been the tendency since the philosophical revolutions of the 20th century, we end up in the same position as the authors of this confusion, like Derrida, for one, who couldn't even say that apartheid is wrong without contradicting himself.

Maybe what the writer should ask him/herself is what purpose does the writing have? With all we know to be uncertain, is there any point to say anything? For me it is obvious, the map is useless if it doesn't even have the possibility of taking you anywhere. If the symbols refer to conditions and places far from where we are, we can't understand our place here. For the tribe lost in the desert, the one who at least says he knows where he is going becomes the author of their collective fate no matter if he knows where they are going or not.
We know that there is no certainty, since all knowledge in this day and age is approximate at best, but even if our map is an approximation, if it gets us out of the desert, it is good enough for that purpose.

If we live assuming that our systems will not be checked by any natural or physical limit, we might hit a wall we never knew about. So we need a reference, something to tell us what is real. And if the world is lost in the milliseconds between hearing and understanding, if nothing but the text is real or relevant to the text, then the text stands alone without a purpose – empty language games. Only the words that have reference have meaning, so, even if we can't go back to the time of just two books, that explain each other; the world and the bible, because we have lost faith in the absolute word that was propaganda to begin with and there is no divine authority we can refer to, we still need the authors who have a sense of place and time to give us the context, to give us the maps, so that we can cross reference our experience of the world and try to make sense of our place in time, maybe even alter the collective course, but only after it becomes obvious which stories get us out of the desert, and which make us lose our bearing. 

(http://s131.photobucket.com/user/glactus/media/Space%20images%20120/OurStar-120.jpg.html)

The bible is a book, and as such, literature, words inspired by the divine author of the world, but if God is omnipotent, surely the laws of God are unbreakable, like the laws of nature, thermodynamics and gravity, still with room to maneuver, but no matter how we trust that the coffee in the cup will stay warm, it will cool down in time, that is the law, and we know it, because we can touch it and taste it, and that it is real.

If, in stead, all is but a dream, maybe you can sleep off the nightmare?

The abattoirs revisited

photo by: Raoul Z. Tricowsky 

I had been there before, described the world where these bloody things can happen, in the abattoir. The scene of cruelty, devoid of emotions, a room for efficient movements and pragmatic use of space that can be hosed down with water and the floor drain takes it away. Then there is the fat accumulation tank... details, but for a complete picture, necessary, and I do see these things with new eyes. Now there is more past between me and those moments that left me with the experience.

On the farm the act of killing can be ritually appeased, the victim given the respect efficiency can't afford. The animals fight over the rejected parts, we uphold the humanity by refusing the tabooed and dirty percentage of the resources. We are better than that. We have our pride.

When we love our spirits, we will not kill in that cold way. We will sacrifice some effort to beauty and for that harmony we recognize in beauty. For us to remain human, the death must be humane.

The abattoir is not a harmonious concept. There the heart is to be cut out to put the blame on that emptiness thus revealed. It is you with the butcher's heart. Having been there do you have it in you to suffer the atonement to win back even some of your innocence?

Or will you find peace and your place with the carcasses of the animals?

Maybe it is not needed to go there, but I have, and I did revisit. And no one deserves to be loved to death just because that abattoir exists. The butcher can have his or her pride of professionalism, but the one that does not admit to have been there and demanded for the heart to be cut out doesn't have even that. And the abattoir lives on.

From the Abattoir of Dreams pt I

As if I longed to those cold rooms again
to those where from all Horrors derive,
to where I used to hide

In the abattoir of dreams,
merely observing
the grand butcher stands still

as the machine works its ways

To escape
I have crawled
through the sleaze
and the gutters

No name for savior
nor deliverance,
for whom do I then pray?

Though he's not a friend of mine,
the butcher,
I can sense his composure,
the abyss
beyond the sky’s canopy

I bear his scent
and it's not a pleasant one
but the breeze is fresh
in the vacant rooms,
in greatness of his absence.

From the Abattoir of Dreams pt II

In the abattoir of dreams
the butcher stands still
(merely observing)

Our will
laying down to die

at his feet,
weary from the trails
after petty crumbs of hope

Famished and humiliated,
for fortunes cruelties,
our fading efforts all lead
to this grave for bravery

Mesmerized by doubt
by its acidity on the palate
burning on the tongue,
savage and wordless

and tied into silence,
all without effort,
any from no-one

Its all in the wind,
in the constant chill
what we've striven for
but never wanted

Wanting out from the inside
we could never bare being exposed.

From the Abattoir of Dreams pt III

The abattoir

has now drawn back

all my dreams

and marrow

as I lay down

into this grave

for all my bravery

and effort

my lack

and void

drained

even the bitters in me

my clean palate

with a taste of teeth

that would still bite

I give

to a maggot

to which I am

the hole.

Afterwords

The sunk dreams and high ideals also brought us here, and for myself I admit that I was on a crash course with reality, with the things that don't budge at our dismissal of them. The great lover I wasn't demanded something for his cancellation, the friend in need who was never there to give had had his gift embittered, we went there each our own way, but we must forgive ourselves as we must forgive the world for allowing it to happen, and if we want to stop going there we need to stop using it as an excuse to take others there too.