Marjoista ja yhteiskunnasta

Tänään oli puhetta marjojen myyntihinnoista http://yle.fi/uutiset/poimija_poyristyi__puolukasta_maksetaan_vain_euro_kilolta/9128522. Eilen puhuttiin siitä mietn paljon marjaa maastosta voikaan löytyä ja kuinka paljon sillä voikaan tienata: http://yle.fi/uutiset/thaipoimija_paiskii_13-tuntista_tyopaivaa__hyvalta_paikalta_olen_poiminut_200_kiloa_mustikkaa_paivassa/8189835 Poimija saa puolukkakilosta 1€ ja mustikasta 1,20€ kilota. Marjan hinta oli kohdillaan, silloin kun kuluttajat arvostivat sitä terveellistä ja puhdasta ruokaa, jota marjatkin ovat. Vai oliko se kuluttajista kiinni? Vai oliko se kenties kiinni yhteiskunnasta? Kenties siitä, että tehokkuus ja volyymi syövät tuotannon arvoa? Toki esim. hillan kohdalla arvostus on suhteessa muihin ylimitoitettua kai lähinnä siksi että se on harvinaisempaa kuin muut, ja moni asia on niin kallista vain siksi, että se on harvinaista vaikka sillä ei sinänsä arvoa muuten olisikaan.
Kehitys meni kuitenkin niin, että kuluttajat halusivat yhä halvempaa ja halvempaa ruokaa, ja halusivat mielummin laittaa yli jäävän rahansa johonkin muuhun. Ja tässä kehityksessä kannustamassa mukana oli yhteiskunta, joka halusi tuoda sitä hyvinvointia ja luksusta elämiimme. Ja sitten siinä kävi niin, että tehokkuusajattelu ja tuotannon keskittäminen, johon Suomessakin siirryttiin ihan tietoisesti ja suunnitelman mukaisesti, teki meille pikku temput.ⁱ Jos vertaan kaupan hintoihin minulle jää esim. kasvattamistani punajuurista hulppea noin 4 centin tuntipalkka, jos siis lasken kannattaako minun niitä kasvattaa vai ostaa ynnätessäni yhteen kokonaissadon ja sen kasvattamiseen käyttämäni ajan. Vertailukohtana sanottakoon, että katukauppahintojen perusteella, jos kasvattaisin 200g cannabista, saisin siitä 4000€ puhtaana käteen. Riskinotto siis kannattaa, ja se juuri on yksi moisen kieltolain ongelmista, nimittäin kysyntää Suomassa riittäisi.

Ja tätä ajatusta seuratessa se vallitsevan yhteiskunnan heikkous, vai pitäisikö sanoa looginen epäkohta, löytyy, sillä se mitä tehokkuusajattelu ja keskittäminen on tehnyt, on juurikin tässä: mitään ei kannata (rahallisesti tai lain mukaisesti) tehdä, jos sitä ei tee niin tehokkaasti, että voit myydä työsi/tuotteesi kilpailijoita halvemmalla ja silti saada voittoa. Ja nimenomaan sitä maksimaalista voittoa. Ja voiton maksimoinnissa riskinottokyky on kai siis keskeistä, silloinkin kun kyse ei ole vain casinotaloudesta ja pörssikeinottelusta, sillä mm. suuret öljy-yhtiöt päättivät ottaa sen riskin, että kuten data jo aikanaan näytti, se saattaisi johtaa suuriin ilmastollisiin ongelmiin.ⁱⁱ
Sellaista on siis markkinatalous, ja poliittinen ”oikeisto” polkee työläisten oikeuksia sillä verukkeella, että ei niitä oikeuksia Kiinassakaan ole, ja kaikki arvotetaan rahalla. Sosialismi ja Kommunismi ovat silti kauheita ja läpimätiä järjestelminä, mutta kyllä työläisten pitää tyytyä samaan asemaan kuin moisissa ”kehitysmaissa”. Näetkö tässä ajatuksessa loogista ristiriitaa? Itse asun maaseudulla, voisin jopa sanoa, että metsässä, ja olen vaihtanut arvoperusteeni laatuun rahan sijasta, sillä se mitä saan tuottamalla ja keräämällä ruokani itse ja minimoimalla rahan tarpeen, on juuri elämänlaatua. Enkä haluakkaan kilpailla, en kiinalaisen työläisen kanssa tinkien oikeuksistani ja vapaa-ajastani, enkä naapurini kanssa siitä kummalla on komeammin kiiltelevä auto. Se raha ja maksimaalinen voitto on paska mittari elämänlaadulle.
Luin taannoin erään kirjanⁱⁱⁱ, jossa puhuttiin siitä miten nykykapitalistisen arvojärjestelmän "voittaja" heijastaa arvomaailmaamme, ja tuota voittajaa kuvaa hyvin narkomaani, joka haluaa maksimaalisen hyödyn/mielihyvän minimaalisella vaivalla, aivan samalla tavalla kuin huippupalkkaiset idolimme (ja tässä ei ole väliä puhutaanko pankkiirista vai popparista), joille maksetaan tähtitieteellisiä summia siinä missä tavallinen työläinen joutuu hikoilemaan tosissaan edes jonkinasteisen elintason säilyttääkseen. Moinen rapauttaa moraalia motivaatiosta puhumattakaan, ja kilpailu muuttuu yhä verisemmäksi ja julmemmaksi mitä enemmän resurssit kasautuvat harvoille, eikä siellä huipullakaan varmaan kivaa ole, sillä jos tuo rahallinen menestys on se mittari, ei siinä paljon vaikuta henkisestä kasvusta puhua samassa lauseessa, saati sitten hyvinvinnista tai edes etiikasta, vaikka ”arvoista” muka puhummekin.

Luin myös Nasan rahoittamasta tutkimuksesta^iv siitä, minkälainen yhteiskuntarakenne olisi pitkässä juoksussa sivilisaatiomme kannalta kestävin. Artikkeli, jossa tutkimuksesta kerrottin esittää asian niin, että kommunismi olis heidän malliensa mukaisesti kestävin järjestelmä. On vain muistettava, että historiallinen kommunismi ja tässä tutkumksessa tutkittu tasavertaisempi yhteiskunta eivät ole sama asia vaikka kyseisessä artikkelissa se jää sanomatta.

Itse en koe että tällaiset vastakkainasettelua ylläpitävät vasemmisto vs. oikeisto asettelut, tai tasavertaisemmasta yhteiskunnasta puhuminen kommunismina on kovin järkevää tarkoituksen kannalta, koska monille kommunismi on kuin punainen vaate ja kantaa valtavaa historiallista ja kulttuurista painolastia, siis sanana. Toisen hyvä on toisen paha. Siksi koenkin, että asioista pitäisi pystyä puhumaan käytännönläheisemmin, eikä aina vain vetää natsi tai kommarikorttia.

Tuo Nasan tutkimushan siis selvitti sitä minkälaisella resurssienjaolla yhteiskunta voisi toimia kestävämmin kuin ne kaikki histroian saatossa romahtaneet sivilisaatiot, enkä esim. itse koe että Neuvostoliitossa olisi toteutettu sitä mallia, mitä tuossa tutkimuksessa kuvataan, sillä Neuvostoliittohan romahti, ja itse koen, että se romahti juurikin samoista syistä, kuin mitä tuossa tutkimuksessa kuvataan.

Sille on se ja sama miksi sitä sanotaan, jos systeemi käytännössä tarkoittaa jakoa etuoikeitettuun eliittiin ja vähällä kituuttavaan kansaan. Suomessa nimenomaan se, että aikanaan vasemmisto ja oikeisto istuivat samaan pöytään hakemaan käytännön ratkaisuja tuotti sen hyvinvointimallin, jota nyt ajetaan alas, koska rahaa ei ole. Täytyy muistaa, ettei rahaa ole aina ollut olemassa sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, eikä raha voi loppuviimein olla se mittari, jolla asioiden arvoa mitataan. Siinä esim. Vasemmistoliiton Li Andersson on oikeilla jäljillä tuoreessa maaseudun tulevaisuudessa julkaistussa artikkelissa^v.
Mutta ei Keskustan Mikko Kärnäkään Anderssonia blogissaan kritisoidessaan^vi täysin väärässä ole – vaikka Kärnälle tuntuukin olevan hyvin tärkeää olla nimenomaan eri mieltä vassarien kanssa ja kunnostautuu usein ilkkumalla kun vastapuolen ehdotukset saatiin nurin – sillä jos ruuantuotanto nykymuodossaan ajetaan alas liian nopeasti, ei siitäkään hyvä seuraa, ei kansallisella tasolla, eikä se varmaan nykymuotoisesta ruuantuotannosta elantonsa saavia ilahduta muutenkaan, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ympäristöä kuormittavista ja eläinrääkkäykseen perustuvista tehotuotantomalleista olisi luovuttava.
En voi vastustaa kiusausta panna herra Kärnää pikku piikillä, sillä se ei ollut mitään kommunismia, kun Margaret Tatcher ajoi alas brittiläisen hiilikaivosteollisuuden. Tämä oli teko, jota motivoi nimenomaan poliittisten vastustajien kukistaminen, sillä olivathan kaivostyöläisten liitot vahvoja ja hyvin punaisia ideologioiltaan. Silloin ei tuhansien ja taas tuhansien ihmisten elinkeinon tuhoaminen paljoa painanut, kuin ei painanut sekään, että hiiltä alettiin tuoda kaukaa Australiasta asti, sillä saavutettiinhan siinä suuri voitto vassareista ja päästiiin tahkoamaan sitä rahaa ja yksityistämään valtion palveluita.
Jos sitä toimivaa mallia haluaa hakea, niin kannattaa katsella 60-luvun Suomea, joka oli riippumaton ja itsenäinen, ja kaiken lisäksi omavarainen. Tässä viittaan taas Pellervon artikkeliin vuodelta 1966 otsikolla: "Entä nyt kun omavaraisuus on saavutettu?" ...näin jälkiviisaana voin todeta että metsään meni, sillä tässähän ollaan riippuvaisia todella sairaasta systeemistä.

Ollakseni tasapuolinen, on minun osoitettava kritiikkiäni myös Li Anderssonille. Maaseudun tulevaisuudessa todetaan näin: "`Hiljaisille´ metsänomistajille hän kehittäisi porkkanaa puun myynnin lisäämiseksi. Sukupolvenvaihdosten verohelpotukset sen sijaan eivät saa ymmärrystä.”

Tässä kohtaa viimeistään Andersson, ja sen myötä vasemmistoliitto, menettää ääneni, sillä Andersson ei selvästikkään välitä siitä kuinka paljon puuta kuutiona per hehtaari Suomessa on jäljellä sadan vuoden takaisesta. Hänkosiskelee tässä selvästi teollisuutta, mutta kyseessä ollessa varsin keskustalainen julkaisu, sanoma on suunnattu myös lehteä lukeville pienmetsänomistajille, jotka ovat hävinneet metsäteollisuuden ostohintakehityksessä viimeiset 30-40 vuotta. Andersson ei selvästikkään joko ole teitoinen suomalaisen päätehakkuisiin perustuvan metsänhoitopolitiikan tuhoisuudesta luonnolle tai sitten hänellä ei kiinnosta poliittisista syistä, sillä täytyyhän hänen kosiskella myös metsä- ja paperiteollisuuden työntekijöitä lausunnoillaan, sillä siellähän ne perinteiset vasemmiston äänestäjät ovat. Minulle metsät ovat suuri rikkaus, vaikka käytänkin puuta lämmitykseen ja rakentamiseen. Jatkuvaan kasvuun perustuva vähittäinen metsien käyttö, joka ei jättäisi arpia luonnonmaisemaan ja tuhoaisi ekotyyppejä ei varmaankaan ole teollisuuden mieleen, sillä on taloudellisesti kannattavampaa avohakata suuria alueita, jotta teollisuus saisi tarvitsemansa puun halvalla. Tässäkin kilpailemme maailmanlaajuisilla markkinoilla tinkien eettisistä ja ekologisista arvoista, koska markkinoille tulee jatkuvasti halpaa avohakattua puuta, jonka kanssa suomalaisenkin metsäteollisuuden on kilpailtava. >Tähän kohtaan on lisättävä tarkennus, sillä vaikuttaa siltä, että Andersson halusi itsekin tarkentaa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa esitettyjä ajatuksia ja puolueensa linjaa, tämä siis Li Anderssonin omilta sivuilta:

" Biotaloudessa näen suuria mahdollisuuksia. Puupohjaiset korkean jalostusarvon tuotteet ovat vientivaltti ja ympäristön ja ilmaston kannalta kestävä tulevaisuuden suuntaus. Tarvitsemme jatkossakin korkeaa osaamista ja tuotekehitystä sekä käytännön tekijöitä koko Suomessa. Sipilän hallitus valitettavasti nojautuu metsään liikaa. Kaikkia ongelmia ei voi ratkaista käyttämällä enemmän metsää. Metsät ovat vihreä kultamme, mutta vain jos käytämme niitä vastuullisesti luonnon monimuotoisuudesta ja ilmastonmuutoksen torjunnasta huolehtien." http://liandersson.fi/tarkeita-tarkennuksia-vasemmistoliiton-maatalouspoliittisesta-linjasta/

Näyttää siis siltä, ettei kaikki kritiikkini Anderssonin sanomaksi laitettua kohtaan ollut täysin linjassa hänen todellisten ajatustensa kanssa.  

Kirjoitan tämän sitä päivää odotellessa, kun puolue- ja henkilövaalien sijasta saamme äänestää käytännön asioista suoraan. Nykymenolla on harmittavan selvää, että kaikki on yhtä lehmänkauppaa ja jokainen päätös tulee ulos kompromissien rampauttamana. Viimeisimpiä esimerkkejä tästä lienee perustulokokeilu, joka raiskattiin hengiltä ideologisesti värittyneissä kabineteissa. Mikäli olen perustulomallia oikein ymmärtänyt, oikein toimiessaan se hyödyttäisi kansantaloutta kvantitatiivisesti nimenomaan ruohonjuuritasolta käsin, mutta kokeiluun kelpuutettu versio on lähinnä järjetön, mutta siitä on kirjoitettu paljon muuallakin, enkä käsittele sitä tässä sen enempää.

iTästä hyvänä esimerkkinä Pellervossa 29.1. 1966 julkaistu artikkeli vuodelta: Entä nyt kun omavaraisuus on saavutettu?

iihttp://www.hs.fi/ulkomaat/a1436411747777

iiiTimothy S. Murphy: Wising Up the Marks: The Amodern William Burroughs

iv: http://dailycaller.com/.../nasa-funded-study-the-way-to...

v:http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/.../li-andersson...

vi(http://mikkokarna.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222001-li..

Purpose manifesting.

The Dark Mountain artist collective (http://dark-mountain.net/) calls for new modes of writing in their manifesto, or to be more precise, they want artists to rewrite the map to match the condition to reinstate the importance of the narrative even if our narratives are devoid of that authority that the master's voice gave it in the past.

”If we name particular writers whose work embodies what we are arguing for, the aim is not to place them more prominently on the existing map of literary reputations. Rather, as Geoff Dyer has said of Berger, to take their work seriously is to redraw the maps altogether — not only the map of literary reputations, but those by which we navigate all areas of life.

Even here, we go carefully, for cartography itself is not a neutral activity. The drawing of maps is full of colonial echoes. The civilised eye seeks to view the world from above, as something we can stand over and survey. The Uncivilised writer knows the world is, rather, something we are enmeshed in — a patchwork and a framework of places, experiences, sights, smells, sounds. Maps can lead, but can also mislead. Our maps must be the kind sketched in the dust with a stick, washed away by the next rain. They can be read only by those who ask to see them, and they cannot be bought.” (http://dark-mountain.net/about/manifesto/)

The thing I most appreciate about this manifesto is that it uses the metaphor of cartography to understand literature and its function; the stories are our maps and they frame and contextualize the ideas we have and thus have direct implications on the systems we lead. The biggest thing, the reason why we really are in need of new modes of literature, is that literature along with practically all forms of art have become useless as the post modern condition of late capitalism rendered everything equally meaningless as even scientific narratives have been rendered equal with fairy tales, just stories among stories all of which have no other purpose then that of entertainment if we assign to this absolute cultural relativity, and this I mean collectively, because it is granted, that on individual level some of us have faith – righteous or not. 

                            http://www.guide-to-the-universe.com/images/hubble-volume.jpg

Meaning requires a context, but if we are that obsessed with freedom that we cut ourselves loose of everything, never commit to any narrative (out of fear, uncertainty or alienation), neither pain nor pleasure can have any purpose other than itself. Art for art. Me for me. My cock for my cock.

So, what we actually need is criteria to evaluate the stories, something to help us assess what is actually a "good" narrative. If we are all beyond good and evil there is no way to make such assessment, and if we interpret all contextualization as totalitarian and evil as has been the tendency since the philosophical revolutions of the 20th century, we end up in the same position as the authors of this confusion, like Derrida, for one, who couldn't even say that apartheid is wrong without contradicting himself.

Maybe what the writer should ask him/herself is what purpose does the writing have? With all we know to be uncertain, is there any point to say anything? For me it is obvious, the map is useless if it doesn't even have the possibility of taking you anywhere. If the symbols refer to conditions and places far from where we are, we can't understand our place here. For the tribe lost in the desert, the one who at least says he knows where he is going becomes the author of their collective fate no matter if he knows where they are going or not.
We know that there is no certainty, since all knowledge in this day and age is approximate at best, but even if our map is an approximation, if it gets us out of the desert, it is good enough for that purpose.

If we live assuming that our systems will not be checked by any natural or physical limit, we might hit a wall we never knew about. So we need a reference, something to tell us what is real. And if the world is lost in the milliseconds between hearing and understanding, if nothing but the text is real or relevant to the text, then the text stands alone without a purpose – empty language games. Only the words that have reference have meaning, so, even if we can't go back to the time of just two books, that explain each other; the world and the bible, because we have lost faith in the absolute word that was propaganda to begin with and there is no divine authority we can refer to, we still need the authors who have a sense of place and time to give us the context, to give us the maps, so that we can cross reference our experience of the world and try to make sense of our place in time, maybe even alter the collective course, but only after it becomes obvious which stories get us out of the desert, and which make us lose our bearing. 

(http://s131.photobucket.com/user/glactus/media/Space%20images%20120/OurStar-120.jpg.html)

The bible is a book, and as such, literature, words inspired by the divine author of the world, but if God is omnipotent, surely the laws of God are unbreakable, like the laws of nature, thermodynamics and gravity, still with room to maneuver, but no matter how we trust that the coffee in the cup will stay warm, it will cool down in time, that is the law, and we know it, because we can touch it and taste it, and that it is real.

If, in stead, all is but a dream, maybe you can sleep off the nightmare?

The abattoirs revisited

photo by: Raoul Z. Tricowsky 

I had been there before, described the world where these bloody things can happen, in the abattoir. The scene of cruelty, devoid of emotions, a room for efficient movements and pragmatic use of space that can be hosed down with water and the floor drain takes it away. Then there is the fat accumulation tank... details, but for a complete picture, necessary, and I do see these things with new eyes. Now there is more past between me and those moments that left me with the experience.

On the farm the act of killing can be ritually appeased, the victim given the respect efficiency can't afford. The animals fight over the rejected parts, we uphold the humanity by refusing the tabooed and dirty percentage of the resources. We are better than that. We have our pride.

When we love our spirits, we will not kill in that cold way. We will sacrifice some effort to beauty and for that harmony we recognize in beauty. For us to remain human, the death must be humane.

The abattoir is not a harmonious concept. There the heart is to be cut out to put the blame on that emptiness thus revealed. It is you with the butcher's heart. Having been there do you have it in you to suffer the atonement to win back even some of your innocence?

Or will you find peace and your place with the carcasses of the animals?

Maybe it is not needed to go there, but I have, and I did revisit. And no one deserves to be loved to death just because that abattoir exists. The butcher can have his or her pride of professionalism, but the one that does not admit to have been there and demanded for the heart to be cut out doesn't have even that. And the abattoir lives on.

From the Abattoir of Dreams pt I

As if I longed to those cold rooms again
to those where from all Horrors derive,
to where I used to hide

In the abattoir of dreams,
merely observing
the grand butcher stands still

as the machine works its ways

To escape
I have crawled
through the sleaze
and the gutters

No name for savior
nor deliverance,
for whom do I then pray?

Though he's not a friend of mine,
the butcher,
I can sense his composure,
the abyss
beyond the sky’s canopy

I bear his scent
and it's not a pleasant one
but the breeze is fresh
in the vacant rooms,
in greatness of his absence.

From the Abattoir of Dreams pt II

In the abattoir of dreams
the butcher stands still
(merely observing)

Our will
laying down to die

at his feet,
weary from the trails
after petty crumbs of hope

Famished and humiliated,
for fortunes cruelties,
our fading efforts all lead
to this grave for bravery

Mesmerized by doubt
by its acidity on the palate
burning on the tongue,
savage and wordless

and tied into silence,
all without effort,
any from no-one

Its all in the wind,
in the constant chill
what we've striven for
but never wanted

Wanting out from the inside
we could never bare being exposed.

From the Abattoir of Dreams pt III

The abattoir

has now drawn back

all my dreams

and marrow

as I lay down

into this grave

for all my bravery

and effort

my lack

and void

drained

even the bitters in me

my clean palate

with a taste of teeth

that would still bite

I give

to a maggot

to which I am

the hole.

Afterwords

The sunk dreams and high ideals also brought us here, and for myself I admit that I was on a crash course with reality, with the things that don't budge at our dismissal of them. The great lover I wasn't demanded something for his cancellation, the friend in need who was never there to give had had his gift embittered, we went there each our own way, but we must forgive ourselves as we must forgive the world for allowing it to happen, and if we want to stop going there we need to stop using it as an excuse to take others there too.