Enkö ole kukaan sanomaan mitään?

Entä jos millään mitä sanon ei ole mitään väliä? Entä jos olen vain väärässä? Vaikuttaako mikään mitään, jos myönnän etten tiedä varmasti? Olenko liian pieni ja mitätön ottamaan kantaa? Eikö se, etten tiedä, tarkoita, että jos sanon jotain, minun pitää ottaa vastuu sanomisistani, ja miten voin ottaa vastuun jostain, mistä en ole aivan varma? Näiden kysymysten kanssa jää alasti ja araksi, ja onkin vain luonnollista, että silloin on hiljaa, ei sano mitään, se on turvallisinta.

Ja niin minä olen tehnytkin, satoja ja tuhansia kertoja, milloin mistäkin syystä ollut hiljaa, puolustamatta itseäni, tai muita, jotain arvoa, jota koin loukatun. Yritin mukautua, koska havaitsin, että minuun kohdistuva sosiaalinen paine kasvaa suoraan suhteessa siihen, mitä enemmän valintani tai sanani kyseenalaistavat niitä perustavia rakenteita, joista kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä. Paine määritti ja leimasi minut tekijänä, joka ei kanna vastuuta yhteisesti hyväksi tunnetusta. Ulkopuolisuus alkaa siitä, missä ylität rajan. Aikuistuminen on itse asiassa sitä, että sopeudut vallitseviin lainalaisuuksiin ja lakkaat rimpuilemasta vastaan. Rauhan löydät kun käytät vapautesi aktiivisesti itsesi sopeuttamiseen olosuhteisiin, joille et voi mitään. Olet kulttuurisi tuote lähtemättömästi. Näitä mantroja saattaa toistella itselleen muistuttaakseen itseään siitä, ettei ole auktoriteetti minkään asian suhteen.

Ja sitten ne asiat, joista on yhtä mieltä, mitä niitä itsestäänslevyyksiä toistelemaan, tai ainakaan herättelemään huolia, kun yhdessä ollaan kuitenkin liian pieniä tekemään mitään isoille asioille. Ollaan vaan varovasti yhdessä eikä sanota mitään, saadaan edes olla näennäisesti yhdessä kulttuurissa, mitä emme uskalla määritellä edes toisillemme. Aina on joku muu, joka tietää paremmin. Mutta miten ne muut tietävät niin hyvin, kun oma epävarmuuteni on näin perimmäistä? Jos minä en voi tietää ylipäänsä mitään, mistä tulevat nämä niin itsevarmat ihmiset? Itse en ole pystynyt olemaan varma itsestäni kuin pakon edessä, ja silloinkin teeskennelen, jotta minua ei syötäisi elävältä, miten muut sitten pystyvät siihen johdonmukaisesti? Minä ainakin olen ollut kova poika taipumaan, hakenut kompromissia aktiivisesti, että saisin olla mukana ja kuuluisin joukkoon, mutta tässäkään en ole kovin lahjakas, sillä yritän kuulemma miellyttää liikaa ja se kompromissihakuisuus on sellaista välttelevää diplomaattisuutta, ku ei uskalleta valita puolia.

Miten nämä kaikki ihmiset voivat olla niin varmoja siitä, etten minä kuulu joukkoon, vai olenko minä kuvitellut koko asian? Milloin ylitin rajan niin etten enää päässyt takaisin? Minä en ainakaan tiedä, mutta kuka tietää? Entä jos kukaan ei tiedä? Mistä kaikki tämä itsevarmuus, vai ovatko muut vain varmoja itsestään koska minä olen niin auliisti väärässä? Eikö joku joskus sanonut minulle, että se on julkeaa olettaa, että tietää paremmin, ja että nöyrät perivät maan? Jos olisin vain hiljaa minua ei huomattaisi, saisin ehkä osani ja lunastaa paikkani. Mutta entä jos en sittenkään saa olla rauhassa edes ei kukaan? Eikö se loukkaa jatkuvasti jotain kun joudun perääntymään ja kieltämään itseni? Eikö se mikä oli käytöksessäni julkeaa, ole sitä myös silloin kun minä olen automaattisesti väärässä muiden mielestä jotka tietävät paremmin, yhdessä tai erikseen, sillä eikö tämä epävarmuus ole perimmäistä? Saanko minäkin siis vain huutaa kilpaa, ja saada sitä suuremman auktoriteetin mitä lujempaa jaksan huutaa ja vähemmän epäilen itseäni vaikka tietäisin, etten tiedä? Tekevätkö kaikki sitä samaa, ja vain uskottelemme toisillemme, että juuri meidän tarinamme ovat totta? Eikö se silloin tarkoita sitä, että elämme järjestelmässä, joka palkitsee psykopaatteja, siinä missä tolkun ihmiset ovat hiljaa?